Herään yhdeksältä herätyskelloon. Kesälomaa puutyöopinnoista on takana pian kuukausi. Tunnen nukkuneeni vähän huonosti, kun heräilin jälleen yöllä useaan otteeseen putoamisen tunteeseen. Koira vatkuttaa häntää pedissään kulmiensa alta mua katsellen. Keitän neljä kuppia kahvia, ja huikkaan miehelleni että sitä olisi nyt pannussa. Mittaillessani katseellani kasvojeni tämänaamuista habitusta, huomaan ilokseni että laiskuuksissani käyttämäni Doven suihkusaippua on parempi kasvojenpuhdistusaine ihotyypilleni kuin aiemmin ostamani kalliit tarkoituksenmukaiset tökötit. Muistan jälleen että piti varata aika hammaslääkäriin jo kuukausi sitten.
Soitan kahvin ohella kaksi työpuhelua, varmistaakseni verstaan tulevaksi kahdeksi viikoksi, kun minun on määrä valmistaa parikymmentä tarjoiluastiaa asiakkaalle erääseen kansainväliseen kokkikilpailuun. Olen tästä projektista ehkä vähän liiankin innoissani, salaa. Muotoilen hiuksistani jotakin letintapaista takaraivolle ja käyn kiertämässä puiston ympäri koiran kanssa. Sorsanpoikaset on kasvaneet jo isoiksi, aurinko paistaa ja olen pirteä. Muistutan miestäni vielä kahvista, ennenkuin suuntaan puoli yhdeksitoista pilatestunnille. En ole aiemmin käynyt salilla yksin.
Salin jälkeen palkitsen itseni aina savukkeella, vaikka miljoona kertaa mielessäni olen tahtonut lopettaa. Palatessani kotiin, kahvi on edelleen pannussa ja keitin kylmä. Se saa mut hymyilemään. Keitän uuden satsin kahvia ja lässytän koiralle jotain vapaudesta. Huomenna on isot bileet Kuivaamolla, lupasin mennä töihin sinne. Rude Tune Crew tuo Milla Lehdon ja Vilithin Manseen. En ole vieläkään oppinut tunnistamaan artisteja, saati edes kaikkia genrejä toisistaan vaikka olen ollut konemusapiireissä tiskin molemmin puolin tiiviisti kolmisen vuotta. En mä tiedä onko sillä merkitystä. Kerran rokkari, aina rokkari. Musta tuntuu että tästä on tulossa hyvä päivä.
Googlasin erään sanan selvittääkseni onko se yhdyssana vai ei. Löysin sattumalta artikkelin jostain harvinaisesta oireyhtymästä, joka selittää muutaman vuoden aikaisen oireiluni, jonka olen mieltänyt aina vain valveuneksi. "Räjähtävän pään" -oireyhtymässä henkilö aistii nukkuessaan niin voimakasta ääntä, että se "sattuu" korviin ja havahduttaa hereille, vaikka fyysisiä oireita ei ole eikä mitään ääntä oikeasti kuulu. Oireet ovat vaarattomia, mutta ne kokee todella ahdistavana. Toistuva oireilu aiheuttaa unettomuutta ja pelkoa nukahtamisesta, äänen usein toistuessa unen ja valveen rajamailla. Oireilun laukaisee mm. äärimmäinen väsymys ja stressi, joihin molempiin olen kroonisesti syyllistynyt. Joka päivä voi näköjään oppia itsestään jotain uutta.
Pihamaalla naapurin pikkutytöt kauhistelee taas tatuointejani. Tai ihastelee... Mistäs sen tietää. Ajan taas pitkästä aikaa autoa. Jotenkin absurdi ajatus että sekin sivu on nyt osaltani käännetty. Kiilakorot ovat ehdottomasti väärä valinta auton rattiin. Kaupasta jää käteen raaka-aineita, joista loihtia jotakin italianpadan kaltaista. Aamuinen pilates tuntuu tehoavan ainakin nesteenpoistoon. Ehdin hetken takuttaa työn alla olevaa hiusproggista, kun saan kutsun puistoon. Koiran kanssa ulkona oleminen on äärimmäisen stressaavaa. Kuulen usein olevani ylihuolehtiva. En pysty rentoutumaan hetkeksikään kun poika on mukana. Haluan kuitenkin sen kokevan tän jokapäiväisen arjen mun kanssa, ettei se olisi vaan se joku joka odottaa kotiin. Haluan antaa sille parhaan ja tapahtumarikkaimman elämän joka pienellä mopsilla voi olla. Puistossa on ystäviä ja kuumailmapalloja.
Kello on kaksitoista yöllä. Kirjoitin ensimmäiset rivit tästä tekstistä yli kaksitoista tuntia ja viisi siideriä sitten. Oon väsynyt... Enkä vieläkään varannut aikaa hammaslääkäriin.
