Kevät nostaa päätään olohuoneen nurkassa. Kaikki viimesyksynä kesken jäänyt paska pilkottaa hitaasti sulavien lumien alta muistuttaen päivittäin tulevista vuoden suurimmista pihatalkoista. Aikaa istua alas ja kirjoittaa tuntuu olevan jatkuvasi vähemmän kun työskentelee keskimäärin yhdeksän päivää viikossa. No mitä on meneillään? Ensimmäinen varteenotettava asia on päivämäärä 1.5. jolloin olen myymässä puusepäntuotteitani Nokian vapputorilla Kankaantaan koulun pihassa klo 10-14. Saatavana on ainakin VIISTE -tarjottimia/leikkuulautoja ja lasinalussettejä, puukritsalliriipuksia sekä joitain uniikkeja kappaleita muista töistäni. Tuuhan moikkaan!

Taannoin otin myös uuden pienen tatuoinnin niskaan. Platina alchemy symboleissa edustaa päättäväisyyttä, sisukkuutta, korkeatasoista suorittamista sekä itsensä kehittämistä parhaaksi versiokseen. Aikoinaan platinaa luultiin hopean ja kullan sekoitukseksi, jonka vuoksi symbolissa on kuu ja aurinko, joista niistäkin voisin kertoa tarinan tai kaksi. Yrittäjyyden myötä musta on tullut jonkinlainen ylisuoriutuja. En voi jättää asioita puolitiehen tai tehdä vähän sinnepäin. Teen tunteja ja tunteja kunnes koen tehneeni kaikkeni ja puserran vielä vähän siihen päälle kunnes silmät ei enää pysy auki. Tämä nykyinen ylisuorittaja on täysin vieras ihminen sille edelliselle työtä vieroksuvalle taiteilijasielulle. Itsensä pitäminen kiireisenä on tehnyt musta jollain tavalla onnellisemman. En ehdi ajatella liikaa ja saan tunnustusta tekemästäni työstä. Mä todella pidän mun työstä, kaikista kolmesta niistä. Stressi on läsnä, mutta se on jollain tavalla lohdullinenkin ystävä. Jos nämä vaikuttavat joltain pre-burnoutin oireilta, niin soittakaa tohtorille.

Sain viimekuussa ensimmäisen autoni. Kyllä, sain. Ei tuollaista miestä olekkaan kuin omani. Vuosi sitten kun hän osti itselleen opetusluvan antaakseen minulle henkilökohtaisesti ajo-opetusta, vannotin hänellä ettei osta ensivuonna mitään. Sain pienessä lahjapussissa levyn Pandan tummaa suklaata ja toinen paketti oli ilmiselvä kukkapuska. Olin jo ikionnellinen niistä, kunnes avasin kukkapaketin, jonka sisällä oli kukkien seassa autonavain. Olin hetkeä aiemmin luvannut jo olla itkemättä niinkuin viimevuonna kävi. Lumen peittämässä pihassa, vihreä vanha Honda Civic. Mun ensimmäinen ikioma auto. Mieheni on hyvin käytännönläheinen ihminen. En ole koskaan saanut häneltä mitään, mitä en oikeasti tarvitse. Ja niin taas itkin, vaikka yritin sitä peitellä.

Jos voisi sanoa, saamatta sitä kuulostamaan leveilyltä, niin elän unelmaani. Maalle muutto on tehnyt ennen kaikkea hyvää, vaikka välillä tunnen itseni kovin yksinäiseksi. Täälä erakoituu. Ainoat ihmiset, joita tapaan on työkaverit ja asiakkaat. Nyt vasta olen huomannut kuinka sosiaalinen ihminen olenkaan. Kaipaan Tampereelta eniten ihmisiä. En pelkästään ystäviä ja after workeja, vaan kokonaisuudessaan ihmishälinää, kaikkia niitä tuntemattomiakin ihmisiä jotka kävelevät kadulla vastaan, joilla on kaikilla oma tarinansa. Täällä ei tule vastaan random kohtaamisia ihmisten kanssa. Eräs muisto Tampereelta lämmittää sydäntä edelleen. Istuttiin Vincentin kanssa Sorsapuistossa paistattelemassa päivää, kun vanhempi herrasmies kävelee luokseni ja istuu alas. Hän kertoi koirastaan, jonka oli menettänyt hiljattain. Hän kantoi mukanaan edesmenneen koiransa tennispalloa ja heitteli sitä Vincentille. Lähtiessään hän sanoi että Vincent voi pitää pallon, se tarvitsisi sitä enemmän nyt kuin hän. Ja tätä kaipaan. Kohtaamisia. Ihmisiä.

Club Spora joka perjantai Glorian yläkerrassa 22:00-3:30

TATTOO Henna Tattoo

PHOTO Studio Wolmari

Olen ollut koko viikon kipeänä. Siitä huolimatta kävin tiistaina eräässä haastattelussa, keskiviikkona lähdin kolmen päivän reissuun kohti Tukholman huonekalumessuja ja eilisen vietin töissä kirpputorilla. Kutsutaanko tätä naisflunssaksi vai yrittäjyydeksi?

Koulut on osaltani ohi toistaiseksi. Kaksi artesaanitutkintoa takataskussa ja tie avoinna. Valmistujaisten ruokalista sisälsi mm. yrtti-valkosipulikana-mozzarella-pesto -pastasalaattia, kinkkupiirakkaa, kalkkunavoileipäkakkua tuorekurkulla, perinteistä jauhelihapitsaa, stroh cream-mascarpone -juustokakkua sekä pätkismokkapaloja. Olin jo niin tottunut opiskelijastatukseeni ja sen mukanaan tuomiin etuihin, kuten alennusoluisiin, että välillä tuntuu siltä kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Jos joskus sorrun vielä sille helpolle tielle että lähden opiskelemaan, niin valintani olisi mahdollisesti amk rakennusala. Mitäs nyt sitten tulevaisuudessa? Sanotaan, että minulla on suunnitelma valmiina toukokuun loppuun saakka. Sitten olen tyhjän päällä. Sisustuspalveluille kysyntää ei juuri ole, koska tarjontaa on liikaa. En oo koskaan ollut sellainen varsinainen tulevaisuudensuunnittelija, mutta yrittäjyys on tuonut mukanaan sen, että puolen vuoden plääni on oltava. Minun puolivuotiseni hupenee kovaa vauhtia ja se saattaa jäädä viimeiseksi puusepän töiden puolesta, ainakin tältä erää.  Verstas, jossa työskentelen, myydään. Raha puhuu ja siinä ei silmienräpyttelyt auta. Vaikka joutuisinkin laittamaan omat haaveeni pöytälaatikkoon odottelemaan parempia päiviä, niin onnekseni olen saanut jalkani ovenväliin toisten unelmiin. 

Aloitin tammikussa Locksterilla harjoittelun myös rastoituksiin sekä huoltoihin ja -50% hinnat tekemiini töihin ovat voimassa toistaiseksi ainakin maaliskuun loppuun saakka. Työ on mukavaa ja saatu opetus korvaamatonta. Lisäksi olen syksystä saakka työskennellyt extaajana Swap & Vintage kirpparilla ihanassa ilmapiirissä vanhoilla kotikulmilla. Tammikuu oli ensimmäinen kuukausi koskaan, kun olen elättänyt itse itseni. Toiset kuittaa sen olankohautuksella, mutta minulle se oli ihan mieletön onnistumisen tunne. Pääsääntöisesti olen yrittäjyyden sivussa joutunut hakemaan opinto- tai toimeentulotukea. Täytän kuukauden päästä 23 ja olen tähän saakka vain opiskellut. Yrittäjyyttä näistä takana kolmisen vuotta. Olen sellainen taivaanrannanmaalari, joka ei millään sovellu siihen harmaaseen 8-16 palkkaduuniin. Se, että saan itse vaikuttaa työaikoihini, -paikkoihini ja palkkoihini on vapauttavaa. En halua tuhlata elämääni rahan vuoksi työssä joka syö mua. Valitsemani tie vaatii omistautumista ja pitkiä päiviä, mutta ainakin se on mun valitsema tie ja se ei vituta ainakaan ihan joka päivä. 

Palaan viikonlopun remonttityömaalta kotiin. Punaiseen tupaamme on ilmestynyt uusi ulko-ovi, joka on häiritsevästi saman sävyinen kuin makuuhuoneen tehosteseinä. Sisälämpötila näyttää kolmeatoista astetta. Taisi pojilla vierähtää oven vaihdossa muutamakin akateeminen vartti. Vaatii totuttelua että enää ei voikkaan kotiin tullessa odottaa sisällä näyttävän hellelukemia. Kylmä nenänpää, villasukat ja viltit ovat tulleet tässä parissa viikossa hyvinkin tutuiksi. Vuotuinen niska- & hartiaseutuni ongelma muistuttaa jälleen olemassaolollaan liikunnan puutteesta ja ystävättäreltäni saatu viikon ilmainen salilipuke kuumottaa repun pikkutaskussa. 

Mä en luvannut uudelle vuodelle mitään, jos niitä jokailtaisia itselleen ennen nukkumaanmenoa uskoteltuja tupakoinninlopettamisia ei lasketa. Ikävä kyllä itselleen valehteluun tottuu. Kahviin en ole sortunut. Edellisestä kupillisesta on kutakuinkin kolme ja puoli kuukautta. Kahviloiden tuoksu on huumaava.

Omakotitaloasuminen on jotain, josta en villeimmissä kuvitelmissanikaan osannut haaveilla vielä puoli vuotta takaperin. Olin kuudessa vuodessa ehtinyt jo kapunkilaistua ja tottua Tampereen hälinään. Kaikki oli lähellä eikä asuminen vaatinut minkäänlaisia uhrauksia. Elämä oli huoletonta. Tuo yksi aurinkoinen syyspäivä muutti kaiken. "Lähdetään katsomaan yhtä taloa..."

Astun autosta ulos mutaiselle pihamaalle, pitkäksi venähtänyt nurmikko ja sieltä täältä luonnon seasta pilkottava roina kertoo tarinaa. Paikalla on muitakin uteliaita. Ensimmäinen käynti talossa oli hyvin silmiä avaava. En vielä silloin tiennyt, että tämä asumiskelvottomana huutokaupattu kohde tulisi olemaan minun majapaikkani ainakin toistaiseksi. En tiennyt kuinka monta sataa tuntia tulisin uhraamaan näihin seiniin ja lattioihin, kuinka paljon tulisin näkemään asioita, jotka valovottaisivat minua yöllä ja kuinka palkitsevaa jokin voi parhaimmillaan olla. En tiennyt että minusta olisi tällaiseen projektiin.

Ulosmitatussa kiinteistössä oli vielä entisen asukkaan omaisuus. Takin taskussa koiran herkkupaloja, ruoka jäänyt liedelle, tiskikoneessa puhtaat astiat, jääkaapissa puolen vuoden takaiset sapuskat. En valitettavasti voi jakaa kaikkia speksejä siitä millainen draaginen loppu tällä talolla oli ollut, mutta voin kertoa siitä eteenpäin, mistä meidän tarina alkaa. Talo siis myytiin asuinkelvottomana lähinnä lian, roskan ja tavarapaljouden vuoksi. Talo on aikoinaan rakennettu hyvin, pohja on kunnossa eikä kosteusvaurioita löytynyt. Asuntoa siivotessa vastaan tuli valokuvia, rakkauskirjeitä, lasten leluja, hiiriä, kaikkea mikä teki ensimmäisestä yöstä talossa todella vaikean. Löysin itseni ajattelemasta talon menneisyyttä, niitä ihmisiä ja sitä, mikä meni vikaan. 

Naapurit kävivät pällistelemässä kiinteistöä remontin aikaan, kertomassa tarinoita ja tarjoamassa apua. Grillasimme makkaraa räntäsateessa ulkona märillä hiilillä niin että ruoan lämpötila oli korkeintaan välttävä. Remonttityömaalla ei ollut vielä sähköjä, ei juoksevaa vettä ja sisätilat olivat niin saastaiset, että olisi ollut eläimellistä syödä siellä. Mieleeni on painunut se haju joka asunnossa vallitsi tuolloin. Painoni putosi remontin aikana viisi kiloa.

Perusteellisen siivoamisen jälkeen kaikki pinnat uusittiin. Tapettia oli parhaimmillaan kolmea kerrosta ja yksi meistä urhoollisista hioi reilu sata neliötä lattiaa maassa kontillaan epäkeskohiomakoneella, varmasti perkelettä huutaen. Projekti toteutettiin todella tiukkaan budjettiin, joten kaikki mahdollinen säästettiin ja kunnostettiin. Työskentelimme käytännössä yötä päivää tontilla kolmisen kuukautta. Päivisin olimme kukin omassa päivätyössämme, josta siirryimme talolle. Huumori loppui varmasti kaikilta kesken jossain vaiheessa. Pääsääntöisesti meitä oli neljä, silloin tällöin joku kaveri eksyi paikalle kauhistelemaan ja jeesimään.  

Nyt kun istun tässä olohuoneen nurkassa, niin en voi kuvitella tätä samaksi taloksi.  Hiottu ja pellavaöljysuoakuurattu lautalattia tuoksuu puulta, kaikkialla on avaraa ja puhdasta. Uudet rosteriset kodinkoneet näyttävät hyviltä valkoiseksi maalattujen kaapinovien rinnalla. Punatiilinen takka, leivinuuni ja puuhella tulevat oikeuksiinsa hiilen sävyseksi maalatulla taustalla. Takkahuone, kodinhoitohuone, kylppäri ja sauna säväyttävät edelleen retrolla ulkoasullaan, mutta nekin vielä joskus mahtuvat remonttibudjettiin. Kalliotakapihalta on aikoinaan näkynyt kauas horisonttiin. Metsä on vuosien saatossa rehevöitynyt ja piha on hyvin suojaisa. Etupihan omenapuussa sinnittelee varmaan edelleen muutama kohmeinen hedelmä. 

Mä olen aina elänyt elämääni ilman sen suurempia suunnitelmia. Kädestä suuhun, kunhan pärjää. Vaikka olen ammatiltani sisustusartesaani, tämä projekti toteutettiin täysin lennosta ilman ainuttakaan kaavaa tai 3D-mallinnoksen pyörittämistä ruudulla ja voi kuinka se kirpaisi. Alituisesti päädyttiin hätiköityihin  ratkaisuihin, jotka osoittautuivat kuitenkin päivänvalossa katseenkestäviksi. Moni asia tehtiin kahdesti, joskus kolmesti. Tahdon kiittää kaikkia, jotka olivat tässä projektissa apuna. Ei tähän kukaan selväjärkinen olisi lähtenyt. Ennen kaikkea, mikä helvetti vaivaa kun pitää muuttaa kerran vuodessa? Omakotitalosta ei lopu koskaan tekeminen kesken, suunnitelmia on jo takkahuoneen, eteisen, verannan ja pihamaan varalle. Allaolevat "ennen" kuvat on otettu talon tyhjennyksen jälkeen.

 Tervetuloa meille. Taas.