23. elokuuta 2012

Pari sanaa erilaisuudesta

Keräillessäni ystävättäni vaaleanvihreitä hiuksia tietokoneeni näppäimiltä, aloin miettiä stereotypioita sekä ihmisten olettamuksia toisen ulkonäön perusteella. Tämä ystäväni kertoi kuinka häntä oltiin kohdeltu erittäin tökerösti jollain keskustanalueen R-kioskilla, kun he olivat kaveriporukalla menneet sinne tarkoituksenaan ostaa olutta. Heillä ei ollut kiire minnekkään, joten he kuluttivat kaupassa aikaa hieman normaalia enemmän. No tämä meni sitten kassalle lava Kukkoa kainalossaan, kuitenkaan voimatta ostaa sitä, koska tilin saldo ei tähän riittänyt. He olivat poistumassa kaupasta aivan asiallisesti, kunnes joku vanhempi mieshenkilö alkaa heille huutamaan Ettei heidän tarvitse näyttää naamaansa täällä enää kertaakaan, koska he ovat varastelevia nistejä. Mikä oikeus vanhoilla - tai nuorilla - ihmisillä on tuomita toisia ulkonäön perusteella? Tyttö oli vittuillakseen näyttänyt vaarille kyynärtaipeitaan ja kysynyt että Näyttääkö tämä siltä että narkkaan? Mies ei ollut meinannut päästää heitä poistumaan kaupasta, vaan seisoi oven edessä kuin mikäkin sankari.

Juuri tällainen saatanan lokeroiminen saa vereni kiehumaan. Sinulla on erivärinen tukka tai vääränlaiset kuteet, niin olet joko narkki tai vandaali. Kuljet isommassa porukassa kadulla, niin varmasti olette menossa hakkaamaan vanhuksia tai myymään huumeita/itseänne. Nämä ihmiset eivät ole erilaisia - He ovat omanlaisiaan. Heidän tarkoituksensa ei ole aiheuttaa pahennusta, vaan selviytyä siitä samasta saatanan jokapäiväisestä arjesta, kuin se naapurin kiltti mammakin. 
Erilainen hän oli Ei niin kuin muut Erilainen puhe Erilainen mieli Erilainen katse hänellä oli. Kerran pihalla hän tuli luokseni ja sanoi: - Kuule Ollaanko kavereita ? Olet erilainen Et niin kuin muut - Erilainen ?! huusin Jos joku on niin sinä Hän katsoi minuun ja kysyi hiljaa: - Emmekö kaikki ole ? Jäin siihen ja tunsin olevani Erilainen. Erilainen minä olin En niin kuin muut Erilainen puhe Erilainen mieli Erilainen katse minulla oli.








18. elokuuta 2012

Syntymäpäivänäsi


Hei Pauli.

Tiedäthän sen, että kuljet aina mukanamme,

vaikka et olekkaan enää täällä luonamme.

Niinkuin tiedät, muistelemme sinua joka ilta,

ennenkuin käymme nukkumaan.

Muistosi on siinä ihan lähellämme.

Sydämissämme.

Myös minun kynttiläni sinulle,

palaa yöpöydälläni syntymäpäivänäsi.

Mutta kuten tiedät,

muistamme sinua muutenkin.

Muistamme sinua joka päivä.


Rakastamme sinua Pauli.

Ja sinä tiedät sen kyllä.

Ikävä. Hyvää syntymäpäviää ! ♥


16. elokuuta 2012

Uskaltamatta et voi edetä

Tiedättekö mitä on uusien ihmisten tapaaminen ? Rohkeutta. Pelottomuutta. Sitä voisi verrata vaikka siihen pieneen hämähäkkiin joka rakensi seittinsä riippusillaksi tien yli. Se oli viisas pieni hämähäkki, johon törmäsin eilen Kissanmaalla kävellessäni. Matkalla olisi voinut vaikka auto ajaa sen kauniin seitin päälle ja pienen hämähäkin olisi täytynyt aloittaa alusta, mutta hämähäkki oli rohkea.  Se onkin tämän postauksen aihe. Rohkeus.

Koska ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus ja se, kuinka ulospäinsuuntautunut ihminen on perustuu ihmisen persoonallisuuteen, niin hän antaa ja tarvitsee tätä kaikkea. Psyykkisellä tasolla ihminen joutuu kohtaamaan itsensä henkisesti, fyysisesti hän ei ehkä tykkää ulkonäöstään ja sitten pitäisi vielä sotkea sosiaaliset kuviot mukaan, joka tarkoittaa mm. juuri uusien ihmisten tapaamista. Ei ihme, että nuoret ovat joskus sekaisin tunne-elämänsä kanssa. Tämä kokonaisuus tulee esiin mm. esiintymisjännityksen kokemisena ja se, kun kätesi hikoavat ensimmäisillä treffeillä on juuri tätä.
Puhuin erään tuttavani kanssa puhelimessa kuunnellen hassua satua rakkaudesta ja hän kertoi minulle eräänlaisesta positiivisuushaasteesta. Olen nyt toista päivää mukana tässä ja toistaiseksi hyvin menee, vaikka tiukkaa on tehnyt; Tänään en herännyt kouluun ja sain tietää että kaikki mahdolliset tämän kuun rahat tulevatkin vasta ensikuussa. Ideana tässä on siis se, että vaikka mikä vituttaisi niin maan perkeleesti, niin yritä päästä tästä vihasta ja turhautumisesta eroon alle viidessä minuutissa. Yritä etsiä asiasta edes yksi positiivinen asia. Jos kyseessä on esimerkiksi joku aivan täysi kyrpä, etkä keksi hänestä mitään muuta positiivista, niin ajattele vaikka että No ompas sillä hieno paita. Haastetta tulisi kestää kymmenen päivää, ja jos ajattelet negatiivisia kauemmin kuin viisi minuuttia, on haaste aloitettava alusta.

10. elokuuta 2012

Henkilökohtaisuuksia


Tänään viimeistä päivää pelatessani dominoa shampoopulloilla Kalevan S-marketissa, havahduin miettimästä suhteita - Erityisesti tätä erästä. Takanamme on yhteisiä hyviä aikoja, mutta hän ei tahdo viettää aikaa kanssani, ellen lupaa hänelle punaista tupaa ja perunamaata. Hän on minulle erityisen tärkeä ja rakastan viettää aikaa hänen kanssaan, mutta hän ei voi istua kanssani kahvipöytään tai oluelle vain ystävänä. Herää kysymys - Miksi? Miksi tämä saatanan maailma on nykyään sellaista armotonta pilkun nussimista, ettei siltä saa hetken rauhaa? Jos tykkää viettää aikaa toisen kanssa, niin tarvitaanko siinä se fuckin' sitoutuminen, jotta voidaan nauraa yhdessä? Kysympä vaan.


Palataanpa ajassa taaksepäin about tismalleen kaksi ja puoli vuotta. Olin tuo pörrötukkainen teini, joka verhosi naamansa kajaaliin ja jolla oli enemmän ystäviä kuin sormilla ja varpailla voi laskea. Pelkästään jo ystäviä oli niin paljon, enkä edes osaa laskea niin pitkälle kuinka monta niitä kavereita sitten oli. Olin onnellisessa parisuhteessa ja ympärilläni oli paljon ihmisiä. Minulla oli kaksi ihanaa kissaa, joita rakastin paapoa. Vietin paljon aikaa silloisen kihlattuni luona ja yksi parhaista ystävistäni asui hänen naapurissaan. Elämä oli niin helppoa silloin, vaikkei sitä tajunnutkaan. Äitini sairastui syöpään tuona kesänä ja muutin takaisin kotiin hoitaakseni häntä.

Missä sitten olen nyt? Olen se sama pörrötukkainen teini, mutta kapinoin aikuistumista vastaan. Peter Pan -syndroomako se on? Nyt minulla on liikaa sormia yhdessäkin kädessä laskeakseni ystäväni ja määritelmä ystävän ja kaverin rajasta on häilyvä. Olen sinkku ja äitini soittaa minulle kerran, ehkä kaksi viikossa kysyäkseen kuulumisiani. Asun Tampereella soluasunnossa mukavan tytön kanssa, opiskelen liian kaukana täältä ja vietän päiväni kuunnellen musiikkia ja miettien yksinäisyyttäni katsellen ohi ajavia autoja viidennen kerroksen ikkunastani. Öisin en juuri nuku, koska en koskaan oppinut nukkumaan yksin ja minulla ei näinä päivinä juuri ole ketään kenelle puhua. Minulla ei ole enää kissoja, mutta äitini on parantunut syövästä ja se pelastaa tämän tarinan.

9. elokuuta 2012

Love is just a camouflage

Tämä aamu oli kylmä. Pystyin näkemään hengitykseni Hallilan kohmeisia katuja vasten. Tämä aamu ei ollut kuin muut aamut. Tämä aamu oli täynnä melankoliaa ja mietteitä elämästä. Mistä elämän tärkeät valinnat koostuvat? Miksi teemme päätöksiä, joita emme välttämättä halua, mutta toivomme, että ne vievät meitä kohti parempia aamuja? Suhteet on niin perkeleen vaikeita ja tilanteet muuttuu jatkuvasti. Luovutanko liian helpolla?


"If I'm alone I cannot hate

I don't deserve to have you..."




Merkitsen tämän päivän kalenteriin ja kiroan sen alimpaan helvettiin. Tiedän ensi vuonna jäädä nukkumaan. Tänään kaikki on toisin, enkä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Miksi missään ei ole tarpeeksi hyvä olla? Ehkä rakastun liian helposti. Tänään tunnen ansaitsevani olla yksin. Tänään tunnen ettei minusta ole mihinkään ja silti pitäisi pystyä kaikkeen. Miksi teemme, niinkuin teemme ?