24. joulukuuta 2014

Lunta sataa harmaanpelkoni peitoksi



Tänä vuonna en ostanut tai tehnyt kenellekkään mitään. En laiskuuttani, vaan köyhyttäni. Joulu tuli yllättäen. Olen ollut viimeisen kuukauden niin nenä kiinni aiemmin postaamassani sisustusprojektissa, etten ole huomannutkaan vuoden olevan loppumaisillaan. Ei tunnu joululta, vaikka olen askarrellut ikkunaankin tähden ja sytyttänyt kaikki punaiset kynttilät lyhtyihin. Kinkkukin on uunissa ja ruuan tuoksu kantautuu nenääni. Fiilis on kuitenkin mahtava. Valmistuin kuin valmistuinkin perjantaina ja sellainen taakka tippui harteilta ja on niin kevyt olo, että olen viimeisen viisi päivää leijunut ainakin puoli metriä ilmassa.



Kirjoitan tätä tekstiä tonttulakki päässä
Kuuntelen mielestäni hyvää musiikkia.

On yllättävän rauhallinne keskiviikko ja


                                             olen onnellinen.




Ihanaa joulua kaikille ja mahtavaa tulevaa vuotta 2015!

17. joulukuuta 2014

Sisustussuunnittelua Hyvinkääläiseen omakotitaloon

Kerroin aiemmin työskenteleväni loppuvuoden itsenäisesti sisustussuunnittelun parissa ja valmistuminen häämöttääkin jo aivan ovella. Jälleen kerran takapakkien saattelemana olen koko ajan lähempänä 19. päivää elikkäs perjantaita, vaikkakin vielä tällä viikolla sain infoa jostain suorittamattomasta opintoviikosta. Itse asiaan... Koska tästä eteenpäin alkaisin kuulostaa lähinnä Teuvo Lomanilta, niin jätän nämä kuvat vain tähän ja kiinnostuneemmille löytyy sitten postaus tekstin kanssa Suunnittelutoimisto Revanssian sivuilta  klick klick... 

psst... Sen verran valoitan tähän alkuun että asiakas on mies ja budjetti 40 000€.

Olohuone




Keittiö


 



Biljardihuone





Studio


 



Terassi





Suunnittelussa ja havainnollistamisessa olen käyttänyt kavaljeeriprojektioita sekä kollaaseja.
Projektiokuvat piirretty käsin / Kuvanmuokkaus: Adobe Photoshop CC / Kollaasit: Picasa 3

13. joulukuuta 2014

Hei minä täällä, se jota kerran niin rakastitte

Rise Against: People live here

Tämä on sitä typerää aikaa kun mietitään missä sitä oli elämässään viime jouluna ja millainen viime talvi oli, millaisen kinkun sitä ostaisi tänä jouluna vai ostaisiko sittenkin vain punkkua, kun ei tänäkään vuonna tullut selvittyä, laihduttua, rikastuttua tai viisastuttua, niin mitä väliä sillä nyt enään tässä vaiheessa on... "Seuraava vuosi on tulossa ja voin kunnostautua silloin", ja pian huomaatkin sanovasi saman asian joulukuussa 2015 ja seuraavana vuonna ja seuraavana...


Tänä viikonloppuna havahduin pariinkin karuun tosiasiaan. Ensinnäkin siihen että talvi on todellakin näyttänyt kasvonsa. Se sinäänsä on ihan mukavaa kun lumen kirkkaus valaisee aamuiset, ennen niin synkät lenkkipolkuni ja lumen narskuminen lenkkareiden alla piristää harmaatakin mieltä. Se piristys tulee tarpeeseen, sillä viimeaikoina olen saanut oireita ihmisten piittaamattomuudesta. Yhteydenottoni tuntuvat menevän kuuroille korville ja jopa avunpyynnöt kaikuvat kuin tyhjille seinille. Dramatisoin jälleen, mutta niin reagoin ikäviin asioihin. Ei minua oikeastaan edes vituta niin paljoa, kuin annan ymmärtää... Tahtoisin vain jakaa tämän lonkeron vanhan ystävän kanssa, kun kaikki on nykyään niin toisin.


Lähinnä säälin itseäni, kun elän enemmän muille kuin itselleni.

17. marraskuuta 2014

Hashtag fitness

Harvoin Facebook antaa minkäänlaista ahaa-elämystä, kun ihmiset suoltavat sen täyteen paskaa uskonnostaan, kahvikupeistaan, perseistään ja siitä itsestään, lastensa paskasta. Eräs postaus kuitenkin pysäytti minut. En tiedä johtuiko se siitä, että otsikossa oli sana porno vai siitä, että se oli täyttä asiaa. Löysin itseni kuitenkin erään nuoren naisen lifestyle-/fitness-blogista Stop dreaming, start doing. Postaukseensa siitä, kuinka fitness on tekosyy pehmopornolle, oli sivuston kirjoittaja Eerika kiteyttänyt minunkin mielipiteeni täysin. Hienointa tässä oli se, että tekstin kirjoittaja on itse fitness-harrastaja.

Pähkinänkuoressa mikä häntä ja minua vituttaa nimenomaan Facebookissa ja ylipäätään muualla somessa, kuten Instagramissa, on silmille hyppivät perseet. Hashtagien #fitness ja #motivation tai #progress taakse kätkeytyy puoliastomia naisia stringeineen ja se on ok, koska 'fitness'. Mistä lähtien tällaisten kuvien julkaiseminen netissä on ollut mitään muuta kuin huomionhakua? Sana fitness antaa minulle mielikuvan toki treenatusta naisesta vähissä vaatteissa, mutta mistä lähtien lyhyetkin shortsit on vaihtunut sringeihin ja urheiluliivit siihen, että peitellään tytsyjä ainostaan kädellä? Tällainen materiaali sopisi paremminkin lähetettäväksi miesystävälle. Toki lihakset ja edistyminen näkyy parhaiten vähissä vaatteissa, mutta asenne ja ulosanti vaikuttavat kuvan fiilikseen hurrrjasti.




"Jokainen kuva puolialastomasta naisesta saa paljon katseluita netissä. 

Se ei tee sinusta ainutlaatuista, se tekee sinusta aikuisfilmitähden ilman palkkaa."

En tiedä olenko se minä, vai muut, mutta minulla ei ole niin suurta tarvetta saada kehuja ulkonäöstäni että julkaisisin paljastavaa materiaalia täälä, Facebookissa, Intagramissa tai missä vain. Toki saisin varmasti lisää seuraajia ja tykkäyksiä, mutta ne ei ole sellaista huomiota mitä minä toivon. Minusta on otettu tällaisia pehmopornokuvia, mutta ne ovat minua itseäni varten tallessa, piilossa, paikassa josta kukaan jonka minä en halua niitä näkevän, ei niitä näe. Kuvat on otettu, jotta näen itse itseni oikeassa valossa. Tietääkseni itse, että olen kaunis. Missään vaiheessa minulla ei ole ollut tarvetta niitä levitellä ympäri sosiaalista mediaa. 

Tuntuu kuin nämä fitness-tytöt olisivat pikkuhiljaa siirtymässä salilta makuuhuoneeseen. Yhä nuoremmat tytöt julkaisevat itsestään vähäpukeisia kuvia, välttämättä ymmärtämättä kuinka lopullista se on ja minkälaisten perverssien käsiin heidän kuvansa saattavat joutua. Sanokaa kateelliseksi, mutta haluaisin vain nähdä nämä naiset hymyilevinä, hikisinä, oikeissa salivaatteissaan, oikeasti salin jälkeen näyttämässä juuri pumpattuja lihaksiaan ja olisin iloinen heidän puolestaan, mutta fitnesstä ei ole pyllistellä makuuhuoneessa alusvaatteisillaan hiukset kiharrettuna ja huulet punattuna. Se, että kuvassa näkyy painot, tai siinä lukee fitness, ei tee siitä fitnesstä.

Tässä postauksessa on mainittu tähän mennessä jo kymmenen kertaa sana fitness, joten on
parempi lopettaa ennenkuin se menettää lopunkin merkityksensä. Fitness, fitness, fitness...
Tässä vielä mielensäpahoittajille vähän fitnesstä kaljantailta.

5. marraskuuta 2014

Terapiaa arkielämän psykologeilta marraskuun kohmeessa




Kuulemani mukaan mm. Papa Roach lämmitteli eilistä In Flamesin keikkaa, josta sain tietää aivan liian myöhään päästäkseni paikalle Helsingin jäähalliin. *Lie down... Try not to cry... Cry a lot* Kuinka hienoa olisikaan ollut uudestaan In Flamesin keikalla näin muutaman vuoden jälkeen ja etenkin näin kuunneltuani metallimusiikkia enemmänkin kuin silloin aikoinaan juuri mentyäni pimeälle puolelle ja löydettyäni raskaamman musiikin.

Hauvavauva ja kissaherra nukkuvat sohvalla selkäni takana. Kahvi porisee pannussa ja koska ulkona on alle yksi aste lämmintä, täytyy pienelle poikaselle tänään käydä ostamassa tossut. Neljättä kertaa tatuoitu käteni odottaa kärsimättömänä viimeistä etappia... "Jospa vaan amputoidaan tää ja teet tohon toiseen." Työt seisovat toisessa välilehdessä ja suunnittelutoimiston käyntikortit on tilattu. Se, että työskentelen kotoa käsin, antaa ihmisille kuvan työtömästä vätyksestä. Täällä mä kuulemma makaan sohvalla päivästä toiseen tekemättä mitään ja silti joka maanantai mulla on uudet kengät ja joka tiistai uus lemmikki. 









Ihmiset on katkeria.

2. marraskuuta 2014

Vincent Van Pug


Ehkä maailman paras halloween alkoi perjantaina matkalla Laukaaseen. Tavatkaa suloisen kaksioni vielä suloisempi uusi asukas - kahdeksan viikkoinen mopsivauva Vincent. Olen aivan varma että koiranpennut ovat täsmälääke masennukseen. Poika on kotiutunut hyvin ja yrittänyt ehkä hieman liiankin innokkaasti tutustua Herra Matikaiseen. "Mikä vittu tuo on ja mitä se tekee mun kotona?" kertoo kissaherran ilme. Olen tutustunut jo kahteen naapuriinikin ainoastaan Vinnien vastustamattoman suloisuuden varjolla. 

Olen kuitenkin saanut myös kovasti epäilyjä ja arvostelua osakseni koiran ottamisen suhteen. Ensimmäinen kysymys on aina "Paljonko se maksaa?" Muuta samaan katgoriaan kuuluvaa kritiikkiä on mm. "Mikset ota oikeaa koiraa, sellaista jolla on kuono ja kaikkee? Mopsit on rumia, ne ei saa henkee ja ne röhkii... Oletko nyt aivan varma? Sä et voi enää koskaan lähteä mihinkään tai tehdä mitään... Siitä on kamala huoli jatkuvasti... Entä jos se sairastuu?" Oh shut up! Tämä ei ole mikään hetken mielijohteesta tehty päätös ja jos koiran kanssa eläminen olisi vitusta ja perkeleestä, niin miksi Suomessa joka viidennessä perheessä olisi sellainen? Mielensäpahoittamisesta on tehty taidetta.

Muutoin halloweenia vietettiinkin pukeutuneena tarkoituksettomasti viiden tähden euron huoraksi juoden drinksuja homobaarissa. 











20. lokakuuta 2014

Kuin seisoisin puhelinkopissa keskellä merta, sokea kana kainalossani

Foo Fighters: These Days

Ystäväni kävi eilen kahvilla. Hän asteli sisälle, nosti eteisessä seisonutta lasinpesunestepulloa ja katsahti minuun. "Sulla on joku mies täälä..." Jatkoin tarinaa siitä kuinka syysmasennuksen iskiessä olut ei enää noussut päähän ja piti käydä ostamassa Lasolia. Alkoholismista on helppo heittää huumoria, sillä olen se meidän porukan arkijuoppo. Se ei kuitenkaan ole vakavast... vart... varteenotettava asia. Varteenotettava... Joo. Oli monta tietä mihin tämä postaus olisi voinut viedä ja minä valitsin tämän. Way to go...

DTY:ssä ei ole käsitelty aikoihin ajatuksia. Lopetin ajattelemisen pari vuotta sitten, koska se 'ei sopinut mulle' ja huomasin eksyväni sen myötä. Tajusin tekeväni typeriä päätöksiä hetken mielijohteesta ja löytäväni itseni jälleen spekuloimasta toimintaani jälkeenpäin. Nyt löydän itseni kirjoittamasta tätä aamutakissa, kaksi tuntia pannussa seissyt kahvi kupissani ja sanat hukassa. "Phooh knew what he meant, but because he was just a silly bear, he couldn't find the words..." Haluan edelleen sen tatuoinnin. Elämäni pähkinänkuoressa. Ne ajatukset kuitenkin risteilevät päässäni jatkuvasti. Mietin miljoonaa asiaa samaan aikaan, aasinsillat ovat liian pitkiä ylitettäviksi ja kaikki kuulostaa fiksulta päässäni, mutta ulosanti on samaa luokkaa, kuin mitä Patrik Tähtösen voisi kuvitella sanovan. "Once upon a time there lived an ugly barnacle. He was so ugly, everyone died. The end!" 

Mistä ajatuksista sitten puhun? Kaikista ajatuksista. Toisiinsa liittymättömistä, jopa omaan elämääni liittymättömistä ajatuksista jotka täyttävät mieleni enkä saa rauhaa. Kuinka hyvinvointivaltiossa voidaan lapset viedä äidiltään jo sairaalasta, vain tämän menneisyyden vuoksi? Kuinka hyvinvointivaltiossa voidaan lapsiperheeltä lakkauttaa tuet byrokratian vuoksi? Miksi murehdin lapsiperheiden asioista, kun en itse edes halua lapsia... Tarvitsenko foliohatun ebolaa vastaan? Miksi elän yli varojeni, enkä koskaan ota opikseni? Onko minusta pyörittämään sisustussuunnittelufirmaa? Miksi en osaa nauttia asioista yksin? Onko mopsit oikeasti rumia? Miksi en koskaan opetellutkaan soittamaan kitaraa, vaikka se oli unelmani... Olenko saamaton? Totta kai olet saamaton, katso nyt itseäsi... Mitä on flexaaminen ja kenen helvetin luvalla suomiräp on poikkeuksetta niin paskaa? Ookko päässy leikkaa sukkaa?

Missä on Herra Matikaisen toinen kulmahammas ja
miksi olut ei enää maistu yhtä hyvältä kuin ennen?

13. lokakuuta 2014

Matkailijan loki: Pariisi - Fluctuat, nec mergitur









Lokakuu ja minä istun terassilla
Katson loputonta ihmisvilinää.

                    Paris.

                          ja sukellan ihmismereen.



En ollut koskaan aikaisemmin lentänyt, paitsi aineissa ja unissani. Itkin. Itkin puhtaasta kauhusta ja olin varma tulevasta kuolemasta, vaikka ulkopuolisen silmiin se ehkä näytti siltä, että häkellyn taivaan kauneudesta ja kaikesta siitä lentämisen voimasta. Minulle naurettiin. Orlyn lentokentällä meidät otti vastaan mukavat kaverit konekiväärien kanssa. Taksissa luulin kuolevani vielä enemmän kuin lentokoneessa, kun Pariisissa ei kaiketi tunneta minkäänlaisia liikennesääntöjä saatika kaistajakoa. Ristiriitaista sinänsä että ihmisille annetaan tilaa kun joku sieltä tahtoo tulla, mutta jumalauta teeppä yksikin virhe niin saat kuulla siitä kovaa ja korkealta nyrkkien heristämänä.


Keskiviikkoiltana päästyämme sateiseen ja syksyiseen Pariisiin ja ensimmäiselle hotellille Montmartreelle, kiiruhti mukava mies sateenvarjon kanssa taksin ovelle ja kehotti minua hymy huulillaan menemään sisälle etten kastu. Montmartreella ovat asuneet kaikki suuret taitelijat kuten Picasso, Hemmingway sekä Van Gogh. Pienin koskaan näkemäni hotellihuone oli sekin siivoamatta, mutta asia hoidettiin kuntoon sillä välin kun kävimme syömässä keskellä ranskalaisia sukujuhlia jossain pienessä raflassa hotellin läheisyydessä jossa laulettiin kuinka Raindrops keep falling on my head ja samalla opetimme heille kuinka suomeksi toivotetaan hyvää yötä. Taisin jossain vaiheessa imitoida kuinka ravintolan omistaja puhui ranskaa, ja taisin tehdä sen vielä niin äänekkäästi että kaikki kuulivat, koska lennon jälkeen olin lähestulkoon kuuro. Hauska huomio pariisilaisten englanninkielentaidosta - nuoret eivät puhu englantia lainkaan, kun taas vanhemmat ihmiset puhuvat ihan sujuvasti. Luulisi asian olevan juuri toisinpäin. Sitä tulikin aina yllätyksenä mitä oli ravintolassa tilannut, kun suurin osa ruokien nimistä oli listassa vain ranskaksi.




Torstaiaamuna tutustuimme Sacré Coeuriin, katoliseen kirkkoon ja yhteen alueen suostuimmista turistikohteista. Kuinka sitä voikaan ihminen tuntea itsensä pieneksi. Ranskalaiset pulut ovat niin paljon hienostuneempia kun meillä täälä Tampereella. 

Pariisissa ei tunneta myöskään alkoholimittoja. Tilaamani Irish Coffee oli niin tuju, että kahden hörpyn jälkeen saa askeltaa kuin pitkävedossa ja se sai minut kuvaamaan samaisessa raflassa olleen patsaan tissejä. 


Sacré Coeur







Architect @ work -messut olivat itseasiassa syy koko reissuun. Odotin helvetin suuria messuja, upeaa näytteilleasettelua ja uusia innovaatioita. Sain neljä mustaan verhoiltua käytävällistä pintamateriaaleja ja yhen sängyn. Thaks a lot pal! 








Seuraavan yön vietimme toisessa hotellissa Montparnassessa. Tässä vaiheessa ymmärsin ettei Pariisissa ilmeisesti tunneta sellaistakaan asiaa kuin lukko kylpyhuoneen ovessa, koska edellisessäkään hotellissa ei sellaista ollut. Tässä hotellissa kuitenkin oli rutkasti tilaa ja jopa hella, joten leikittelimme ajatuksella lähteä hakemaan Lidlistä pakastepitsaa. Vastapäätä hotellia oli oikein mukava pieni irkkupubi, jossa vietimmekin suurimman osan torstaista. 

Pariisilaisilla ei tunnu koskaan olevan kiire. Siellä he istuvat aamulla juomassa Café au lait'a ja päivän mittaan juomat vain muuttuvat alkoholipitoisimmiksi. Ruusukauppiaita saa olla jatkuvasti torjumassa. Parin tunnin terassilla istumisen aikana sain hokea kieltäytymistä varmaan tusinan kertaa. Huomion myös että ranskalainen nainen on lähes poikkeuksetta kaunis.

Läheisestä tupakkakaupasta kävin ostamassa Vogueta, tupakkarasian sekä teleskooppiholkin. Näillä eväillä saisin varmasti turpaani Tampereella.








Perjantaiaamuna kävelimme Louvrelle. 160 000m² kuninkaallista palatsia. Ihmekkös ettei Pariisissa ole juuri lainkaan lihavia ihmisiä. En tiedä loppuiko tila kesken kun kaverit vaihtoivat Versaillesiin. Ajatuksiini painui vain ihmisten suuruudenhulluus, pinnallisuus ja omaisuuden käsittämätön haaliminen. Mona Lisa, ehkä maailman tunnetuin maalaus ei herättänyt minussa oikein minkäänlaisia fiiliksiä lukuunottamatta ahdistustani väkijoukossa. "Siinä se nyt on ja töllöttää..." Lisäksi maalaus jostain erittäin vihatusta kaverista, jonka pää oli irti ja tarjottimella joka toisessa kuvassa, kiinnitti huomioni. Jos väkivalta ei auta, niin sitä ei käytetä tarpeeksi.


Notre Dame

Seine

Napoleon's bridge


Pont Des Arts bridge


Louvre 





Mona Lisa








Jälleen kerran, "Kuinka pieneksi ihminen voikaan tuntea itsensä", ajattelin seisoessani Eiffel-tornin juurella, kun sen yksi jalka on vähintään kaksioni kokoinen. Nähdessäni mutkittelevan ihmisröykkiön, jota jonoksi kutsutaan, sanoin että ei todellakaan, missään maanpäällisen vitun nimessä mennä jonottamaan, kun jalkani vuotivat henkisesti verta bootseissani, niin eiköhän matkaseurani päätä että kyllä, kyllä me mennään jonottamaan. "Ei tässä mee kun korkeintaan puol tuntia..." Jonotimme ensimmäiseen turvatarkastukseen, jonotimme lippuja, jonotimme toiseen turvatarkastukseen, jonotimme hissiin ja puolessa välissä tornia jonotimme vielä toiseen hissiin huipulle. Eikä siinä vielä kaikki - sieltä 300 metristä tuulessa huojuvasta rautamötikästä ei päässyt edes pois jonottamatta ensin takaisin puoleen väliin ja sitten maankamaralle. Puolitoista-vitun-tuntia. Paska reissu mutta tulipahan tehtyä, voinpahan ainakin kertoa käyneeni Eiffel-tornissa. Sinne meni se shoppailuaika. Huvitusta aiheutti myös absurdi tilanne tornin juurella kun näkökenttäni toisessa laidassa Mikki-hiiri halailee ihmisiä ja toisessa kaverit kävelee konekiväärien kanssa.














Lento takaisin Helsinkiin sujui jo paremmin. Väsyneenä, rahattomana... muttei harmita. Kotona minua odotti oma sänky, uusi sohva ja tietysti pahaa aavistamaton Herra Matikainen. Ostamani laukku on ehkä kallein yksittäinen esine mitä olen koskaan omistanut, mutta kyllä se jumalauta on kaunis. Lauantaina, nukuttuani kokonaisen kuusi tuntia, jouduin jo lähtemään seuraavalle etapille jossa odotti mies tatuointikoneen kanssa. Illalla tyhjensin Pariisista tuodun shampanjapullon ja kävin kotoisassa Unionissa bilettämässä ja lupauduinpa lähtemään ystävättäreni kanssa tankotanssimaan joulun jälkeen. Olen poikki. Saisinko nyt nukkua hetken? Saisinko?