17. marraskuuta 2014

Hashtag fitness

Harvoin Facebook antaa minkäänlaista ahaa-elämystä, kun ihmiset suoltavat sen täyteen paskaa uskonnostaan, kahvikupeistaan, perseistään ja siitä itsestään, lastensa paskasta. Eräs postaus kuitenkin pysäytti minut. En tiedä johtuiko se siitä, että otsikossa oli sana porno vai siitä, että se oli täyttä asiaa. Löysin itseni kuitenkin erään nuoren naisen lifestyle-/fitness-blogista Stop dreaming, start doing. Postaukseensa siitä, kuinka fitness on tekosyy pehmopornolle, oli sivuston kirjoittaja Eerika kiteyttänyt minunkin mielipiteeni täysin. Hienointa tässä oli se, että tekstin kirjoittaja on itse fitness-harrastaja.

Pähkinänkuoressa mikä häntä ja minua vituttaa nimenomaan Facebookissa ja ylipäätään muualla somessa, kuten Instagramissa, on silmille hyppivät perseet. Hashtagien #fitness ja #motivation tai #progress taakse kätkeytyy puoliastomia naisia stringeineen ja se on ok, koska 'fitness'. Mistä lähtien tällaisten kuvien julkaiseminen netissä on ollut mitään muuta kuin huomionhakua? Sana fitness antaa minulle mielikuvan toki treenatusta naisesta vähissä vaatteissa, mutta mistä lähtien lyhyetkin shortsit on vaihtunut sringeihin ja urheiluliivit siihen, että peitellään tytsyjä ainostaan kädellä? Tällainen materiaali sopisi paremminkin lähetettäväksi miesystävälle. Toki lihakset ja edistyminen näkyy parhaiten vähissä vaatteissa, mutta asenne ja ulosanti vaikuttavat kuvan fiilikseen hurrrjasti.




"Jokainen kuva puolialastomasta naisesta saa paljon katseluita netissä. 

Se ei tee sinusta ainutlaatuista, se tekee sinusta aikuisfilmitähden ilman palkkaa."

En tiedä olenko se minä, vai muut, mutta minulla ei ole niin suurta tarvetta saada kehuja ulkonäöstäni että julkaisisin paljastavaa materiaalia täälä, Facebookissa, Intagramissa tai missä vain. Toki saisin varmasti lisää seuraajia ja tykkäyksiä, mutta ne ei ole sellaista huomiota mitä minä toivon. Minusta on otettu tällaisia pehmopornokuvia, mutta ne ovat minua itseäni varten tallessa, piilossa, paikassa josta kukaan jonka minä en halua niitä näkevän, ei niitä näe. Kuvat on otettu, jotta näen itse itseni oikeassa valossa. Tietääkseni itse, että olen kaunis. Missään vaiheessa minulla ei ole ollut tarvetta niitä levitellä ympäri sosiaalista mediaa. 

Tuntuu kuin nämä fitness-tytöt olisivat pikkuhiljaa siirtymässä salilta makuuhuoneeseen. Yhä nuoremmat tytöt julkaisevat itsestään vähäpukeisia kuvia, välttämättä ymmärtämättä kuinka lopullista se on ja minkälaisten perverssien käsiin heidän kuvansa saattavat joutua. Sanokaa kateelliseksi, mutta haluaisin vain nähdä nämä naiset hymyilevinä, hikisinä, oikeissa salivaatteissaan, oikeasti salin jälkeen näyttämässä juuri pumpattuja lihaksiaan ja olisin iloinen heidän puolestaan, mutta fitnesstä ei ole pyllistellä makuuhuoneessa alusvaatteisillaan hiukset kiharrettuna ja huulet punattuna. Se, että kuvassa näkyy painot, tai siinä lukee fitness, ei tee siitä fitnesstä.

Tässä postauksessa on mainittu tähän mennessä jo kymmenen kertaa sana fitness, joten on
parempi lopettaa ennenkuin se menettää lopunkin merkityksensä. Fitness, fitness, fitness...
Tässä vielä mielensäpahoittajille vähän fitnesstä kaljantailta.

5. marraskuuta 2014

Terapiaa arkielämän psykologeilta marraskuun kohmeessa




Kuulemani mukaan mm. Papa Roach lämmitteli eilistä In Flamesin keikkaa, josta sain tietää aivan liian myöhään päästäkseni paikalle Helsingin jäähalliin. *Lie down... Try not to cry... Cry a lot* Kuinka hienoa olisikaan ollut uudestaan In Flamesin keikalla näin muutaman vuoden jälkeen ja etenkin näin kuunneltuani metallimusiikkia enemmänkin kuin silloin aikoinaan juuri mentyäni pimeälle puolelle ja löydettyäni raskaamman musiikin.

Hauvavauva ja kissaherra nukkuvat sohvalla selkäni takana. Kahvi porisee pannussa ja koska ulkona on alle yksi aste lämmintä, täytyy pienelle poikaselle tänään käydä ostamassa tossut. Neljättä kertaa tatuoitu käteni odottaa kärsimättömänä viimeistä etappia... "Jospa vaan amputoidaan tää ja teet tohon toiseen." Työt seisovat toisessa välilehdessä ja suunnittelutoimiston käyntikortit on tilattu. Se, että työskentelen kotoa käsin, antaa ihmisille kuvan työtömästä vätyksestä. Täällä mä kuulemma makaan sohvalla päivästä toiseen tekemättä mitään ja silti joka maanantai mulla on uudet kengät ja joka tiistai uus lemmikki. 









Ihmiset on katkeria.

2. marraskuuta 2014

Vincent Van Pug


Ehkä maailman paras halloween alkoi perjantaina matkalla Laukaaseen. Tavatkaa suloisen kaksioni vielä suloisempi uusi asukas - kahdeksan viikkoinen mopsivauva Vincent. Olen aivan varma että koiranpennut ovat täsmälääke masennukseen. Poika on kotiutunut hyvin ja yrittänyt ehkä hieman liiankin innokkaasti tutustua Herra Matikaiseen. "Mikä vittu tuo on ja mitä se tekee mun kotona?" kertoo kissaherran ilme. Olen tutustunut jo kahteen naapuriinikin ainoastaan Vinnien vastustamattoman suloisuuden varjolla. 

Olen kuitenkin saanut myös kovasti epäilyjä ja arvostelua osakseni koiran ottamisen suhteen. Ensimmäinen kysymys on aina "Paljonko se maksaa?" Muuta samaan katgoriaan kuuluvaa kritiikkiä on mm. "Mikset ota oikeaa koiraa, sellaista jolla on kuono ja kaikkee? Mopsit on rumia, ne ei saa henkee ja ne röhkii... Oletko nyt aivan varma? Sä et voi enää koskaan lähteä mihinkään tai tehdä mitään... Siitä on kamala huoli jatkuvasti... Entä jos se sairastuu?" Oh shut up! Tämä ei ole mikään hetken mielijohteesta tehty päätös ja jos koiran kanssa eläminen olisi vitusta ja perkeleestä, niin miksi Suomessa joka viidennessä perheessä olisi sellainen? Mielensäpahoittamisesta on tehty taidetta.

Muutoin halloweenia vietettiinkin pukeutuneena tarkoituksettomasti viiden tähden euron huoraksi juoden drinksuja homobaarissa.