4. joulukuuta 2016

Bullet journal - Analoginen systeemi digitaaliseen aikaan

Näin aiheesta yhden linkin Facebook feedissäni ja BOOM - koukussa. Ostin juuri elämäni kalleimman vihkon - 18€, alennuksella. Lainarahalla. Menin 15 asteen pakkaseen ja kuljin yhteensä tunnin ruttovankkureilla tämän vuoksi. Ehkä tällekkin käy aivan samalla tavalla kuin niille kymmenille muille pöytälaatikosta viimeisen makuupaikkansa saaneille kalentereille ja muistikirjoille. Bullet journal, ystävien kesken Bujo®, I have trust in you. Bloggaaminen on aina ollut minulle mieluista, tykkään jakaa ajatuksiani ja kokemuksia ihmisten kanssa, muttta päivä päivältä sille tuntuu olevan vain vähemmän aikaa. Bullet journal on tapa tehdä arjesta vähän hauskempaa ja kauniimpaa. Kukapa ei pikkutyttönä olisi rakastanut päivyreiden tättyämistä. Tapaamiset, tehtävät ja ajatukset yksissä kansissa.  Harvoin hurahdan mihinkään #kanat -labelin otsaansa saaneisiin juttuihin ja vielä vähemmän mihinkään josta puhutaan mind fullness -tagin alla, mutta sisäinen tukahdutettu perfektionistini huutaa tätä ja se ei ole mikään pieni kaunis ääni. Bujon taustalla on yksi selkeä ajatus - Ajatukset eivät kuormita pääkoppaa kun ne kirjaa ylös ja näin mieli pysyy vapaana velvollisuuksista. Jos meikäläisestä ei kuulu mitään tulevaan pariin viikkoon niin minut saattaa löytää tyynylinnoituksesta taskulampun kanssa tutisten, hullunkiilto silmissä täyttämästä erilaisiin vihkoihin hypoteettisia merkintöjä.



"Maailman kulkiessa hänen ohitseen
hän vain toivoi että 
avaruus mahtuisi hänen syliinsä ja 

                          kaikki tuoksuisi kesäyöltä.


Millainen maailma olisikaan
                           jos kaikki rakastaisivat kuten hän."

30. marraskuuta 2016

Povarissa kaks sätkäpaperia ja onnenlantti


Syksy on vaihtunut huomaamattani talveksi. Päivät kulkevat autopilotilla omaa totuttua rataansa. Voisin kirjoittaa tuhansia rivejä silkkaa sontaa, mutta näen sen tarpeettomaksi. Olen pysähtynyt. Mikään ei ole menossa mihinkään, ei sillä että tarvisikaan. Minä en ole menossa mihinkään ja olen tyytyväinen. Päivät nikkaroin asiakastöitä puusta, illat käyn kyykkäämässä persettä itselleni ja päivän päätteeksi sujahdan puhtaisiin lakanoihin ja tunnen kuinka sänky on muka taas pehmeämpi kuin koskaan aiemmin. Pimeys ja rutiinit saavat minut niin väsyneeksi että meinasin eräänä aamuna itkeä onnesta kun kioskin täti sanoi kahvin olevan ilmaista. Pukeutuminen ei ole enää joka aamuinen selviytymistaistelu ja jos hiukset nyt on harjaamatta kolmatta päivää niin mitä sitten... Kukaan ei oleta minun olevan täydellinen. En enää edes minä itse. Olen toisinaan positiivisesti yllättynyt että olen sentään muistanut laittaa housut jalkaan poistuessani kotoa. Viikonloppuisin näen ihmisiä. Niinkun PALJON ihmisiä. Aina keskenjäävät viikonloppuillat menee valvoessa, sosialisoimisessa, juhlissa tiskin molemmin puolin, keikoilla ja valloittamassa uusia alueita osaamisessa. Olen karsinut elämästäni negatiivisia tekijöitä ja tunnen kuinka voin hengittää ilman että joku tulee tökkimään kepillä muurahaispesään... Minun luomaani, minulle juuri täydelliseen muurahaispesään.

Uskon vihdoin löytäneeni tästä maailmasta sen Jesun mentävän kolon, jonne voin vain jäädä olemaan.  Tää on hyvä just näin. Tai no melkein - Onhan vuotuiset tuparit vielä pitämättä.



Istun tässä
marmorikuulien meren rannalla

Luen kahvikupin paperille jättämiä jälkiä
                                      kuin sokea pistekirjoitusta

Kuin aika kohdallani olisi pysähtynyt
Nyt
         Nyt


Mistä minä mitään tiedän
Minä olen vain syy

Minä olen vain seuraus


Ja paidassani tuoksuu pesuaine.

9. marraskuuta 2016

Pilates ja muita satuja

Nyrkkeilyn kolmas kausi on menoillaan ja sellainen käsite kuin bodypositivity on kävellyt vastaan ohimennen. Löysin kirpparilta 80 euron nyrkkeilykengät kolmella eurolla, ja aloin miettiä taivaltani vanhoissa lenkkareissa. Ylin kuva on vuodelta 2014 - Ajalta, jolloin liikunta oli mielestäni paremmille ihmisille. 

Siitä on tultu pitkä matka siihen, että voin oikeasti fyysisesti hyvin. Ensimmäisen kuntonyrkkeilykauden jälkeen, kun esimmäiset kilot oli tiputettu ja jolloin toinen kuva on otettu, oivalsin jotain - Oivalsin kuinka itsestään huolehtiminen on vain arkipäivän palvelus ei-kenellekkään-muulle kuin sinulle itsellesi. Oivalsin, että voin viihtyä tässä ruhossa, joka tulee loppujen lopuksi olemaan ainoa joka kuolee kanssani ja ainoa joka on aina siellä minua varten. Oivalsin, että se kaikki on minusta itsestäni kiinni ja tulin vilpittömästi iloiseksi ensimmäisestä istumaannousustani.

Viimeviikolla uusi vanha ystäväni vei minut kuntosalille pilatekseen ja spinningiin. Molemmat lajeja jotka olen haukkunut yhtä pahasti pystyyn kuin peplumit tai horoiksi alkoholin vaikutuksen alaisena muuttuvat naiset. Aiempi kohtaamiseni kuntopyörän kanssa taas oli joskus teini-ikäisenä kun mursin siinä varpaani. Annan kuitenkin itselleni puolikkaan pisteen, sillä olin oikeassa pilateksen suhteen siinä ettei siitä mitään varsinaista hyötyä ollut, lukuunottamatta sitä, että sai edes hetkeksi ajatukset pois tästä elämän sietämättömästä keveydestä. 

Kuntosali oli todella, todella keskiluokkainen - Infrapuna-, väriterapia- ja höyrysauna, hierontatuolit, solarium... Kaikki mistä köyhässä perheessä kasvanut lapsi on koskaan voinut haaveilla. Otin sinne kuukauden tutustumistarjouksen ja aion avoimesti kokeilla kaikkea huuhaata mitä tuleva kuukasi tuo tullessaan. Ainakin sitä värivalosaunaa.

En ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka antaisi paljoa painoarvoa kenenkään fyysisille ominaisuuksille, mutta nyt, ensimmäistä kertaa koskaan, olen iloinen huomatessani edistystä. Huomaan itseni etsivän muutoksia kehostani, jota saatoin joskus välttää katsomasta peilistä vain koska en halunnut kohdata totuutta. Kolmas kuva on otettu eilen. Saatan edelleen pukeutua liian isoihin vaatteisiin, mutta suurin muutos on ehkä tapahtunut korvien välissä. Ja se arki, se on paljon helpompaa kun jaksaa kantaa ne kauppakassit kotiin eikä vihaa itseään ihan joka päivä.





Istun keittiönpöydän ääressä sotahaarniska päällä ja
                                                                        syön mustikkajogurttia



Tämäkin päivä kaatui omaan mahdottomuuteensa 

jo ennen toista kahvikupillista




Tämäkin vitun päivä
on sairas

                                           
                                                                               ja kaunis.


25. syyskuuta 2016

Taivaskin on linnuista tyhjä

Istun tähän bussiin aina samalle paikalle. Viides penkkirivi vasemmalla. Viidettä vuotta. Ensimmäisen neljännestunnin aikana mieleni täyttää tyhjyys. Tim McIlrathin motivoivat vokaalit kuulokkeissani muistuttavat kasvustamme kyynisemmiksi joka päivä. Ei minua itketä, mutta silmäni ovat kosteat. Lie unohdinko jälleen räpäyttää niitä. Mietin velvollisuuksiani, jos niitä sellaisiksi voi kutsua. Kylvetä linnut, pese aamupäivä kasvoiltasi, täytä tiskikone ja toivo että joku odottaa sinua kotiin. Mietin epäonnistumisiani. Mietin sitä kuinka eräänä yönä, kun kaikki muut olivat jo menneet nukkumaan, olin niin onnellinen. Kiitollinen siitä missä olen nyt. Ja kuinka se hetki oli poissa kun nukahdin painajaiseen. Nämä on näitä, haista paska -päiviä, jolloin tarvitsisin maailmalta muutakin kuin iskuja palleaan. En minä ole niin vahva ja itsenäinen nainen kuin aina naurun saattelemana kerron olevani. Tarvitsisin vain vähän siirappia tähän tänään tavallista kitkerämpään kahviini. Taivaskin on linnuista tyhjä. Pelkurit pakenevat kylmää etelään.



"Ja sinä vain ilkut, naurat ja sanot

                                      kuinka Siperia opettaa."

19. syyskuuta 2016

Minusta tuli lintuemo

Kotonani on ollut lintuja pienestä pitäen. Seeprapeippoja muksuna jo niihin aikoihin, joista en muista mitään ja sittemmin neitokakaduja. Ei sitä koskaan osannut pitää erikoisena asiana että kotona lenteli vapaana lintuja, saati ymmärtänyt että linnunlaulu olisi voinut olla jollain tapaa ärsyttävää.

Undulaattipojat Pablo (Brasilian lipun värinen) ja Vladimir (Pastellinsävyinen) kotiutuivat meille tänne Tampereelle perjantai-iltana. Nämä kahdeksanviikkoiset veljekset ovatkin hurmanneet alusta saakka persoonallisuudellaan ja ovat kotiutuneet yllättävän pian. Hirssi maistuu kädestä, huone on tutkittu viimeistä nurkkaa myöden ja häkkiinkin palataan kiltisti nukkumaan. On siinä ollut mopsilla päänkääntelemistä kun äijillä on lentonäytös meneillään. 

Feels like home.







14. syyskuuta 2016

Haapojen kellastuessa

Jos saisin antaa palkinnon yhdelle elämää helpottavalle tuotteelle tässä maailmassa, menisi pokaali ehdottomasti paituleille. Niin ala-arvoisen nimen kuin se on saanutkaan, niin meikäläinen ainakin viihtyy yöpaidassa vaikka koko päivän - joka päivä. Juuri kun olin tämän hankinnan tehnyt, odotti minua eräänä päivänä kotona mysteeripaketti, jonka ystävättäreni oli tilannut minulle ensimmäisen "riitamme " jälkeen ehkä parhaana argumenttina ikinä. Mopsipaituli... Oh you know me so well. 

Kuontalokin on saanut osakseen hieman väriä. Olen peukuttanut Herman's Professionalin suoravärejä ja teen sitä edelleen, vaikka en Marge Blue -putelista Margen sinistä saanutkaan. Syynä tähän on varmasti aina uudelleen toistuva epäonnistumiseni vaalennuksen suhteen, vaikka tällä kertaa turvauduin lähes satavarmaan Splatin vaalennukseen. Vasemmalta sivulta merenvihreä kuontalo tuo mieleen nuo, oi niin ihanat yläasteajat kun oli aivan sama mitä väriä päässä oli, kunhan sitä oli. 

Eksyimme jumalattoman upeaan mestaan haahuillessamme Pyynikin metsissä etsien perjantaina saapuville linnunpoikasillemme mieluisia luonnonorsia. Poikien häkki saapui alkuviikosta ja se on  u p e a . 

"Haluutko tulla kattoon mun undulaattia?" puhuttiin joskus jossain aivan kamalassa Julma-Henrin räppiveisussa. Nyt se soi päässäni. Ikuisesti.















4. syyskuuta 2016

When life gives you lemons...

Festareiden jälkeen olen lähinnä kokenut erilaisia asioita... Olen ajellut vesijetillä - joka itseasiassa on ehkä hauskinta mitä voi selvinpäin tehdä - Kiipeillyt Flowparkissa ja selättänyt korkeanpaikankammon sekä pienen kohmelon puhtaan kuolemanpelon avulla, taas kerran luopunut rastoista, laittanut labretin takaisin ja arvaatte varmaan - luopunut siitä, saanut olkapäätauointini valmiiksi ja todennut että tatuointikuume ei todellakaan loppunut siihen, ostanut ensimmäistä kertaa koskaan syyskukkia sesonkiaikaan, päivittänyt Spotifyni Premiumiin niinkuin aikuinen tekee, tajunnut vauvani kasvaneen aikuiseksi vaikka kaksi vuotta sitten oli vasta eilen, ollut mukana järjestämässä kaksia täysin erilaisia, paljon kiitosta saaneita tapahtumia, tuntenut itseni onnistujaksi ja toisinaan tuntenut itseni epäonnistujaksi, mutta ennen kaikkea - lupautunut lintuemoksi kahdelle undulaattipojalle. Potentiaalisimmat nimiehdotukset on heitetty jo pöytään itkunsekaisen naurun saattelemana. 

When life gives you lemons, goddamn make it something better than lemonade. 







2. elokuuta 2016

Kosmos Festival 2016


Kosmos Festival... Se on enemmänkin mielentila kuin tapahtuma. Sitä astuu sellaiseen mielikuvitusmaailman josta on vain lukenut lastensaduissa. Tuntemattomat hymyilevät toisilleen ja ympärillä on pelkkää kauneutta silmänkantamattomiin. Lukuunottamatta leirintäalueen ampiaisinvaasiota viikonloppu oli lyhyyttään vaille täydellinen. Viimevuotta vielä upeammat decot saivat pienen ihmisen pään ihan pyörälle. Tänävuonna tein fiksun päätöksen ja rehellisesti ostin lipun festareille. Vapaaehtoistyö Koswitchissä oli viimevuonna mahtava kokemus, mutta kaiken sen hakkeenlapioinnin jälkeen olin niin väsynyt että käytännössä nukuin bileiden ohi.

Kuvittele olevasi paikassa jossa kävelee jatkuvasti vastaan tuttuja hymy huulillaan, tai tuttujen tuttuja jotka hymyilevät vaikka eivät sinua tunnekkaan. Kuvittele että värivalot suojaavat matkaasi pimeällä tiellä pehmeän basson täristäessä maata jalkojesi alla. Kuvittele että olet metsässä, joka on kuin suuri juhlasali ilman seiniä. Voit tanssia tiesi Vortexilta rantaan eikä mikään ole tielläsi.


















21. heinäkuuta 2016

Ensimmäinen kuukauteni laboratoriorottana

Siitä on nyt vähän reilu kuukausi kun otin osaa tutkimukseen, jossa selvitetään Acetium-imeskelytabletin vaikutusta tupakasta vieroittautumiseen. Ensimmäisen postauksen aiheen tiimoilta ja itse tutkimuksesta voit lukea täältä

Kuukausi... Se on lyhyt aika, mutta olen jo ehtinyt huomata vaikutuksia. Se, onko ne lumevaikutusta vai oikeasti Acetiumin ansiota, en tiedä. (FYI Minulla on taipimusta psykosomaattiseen oireiluun, eli luon itse omassa päässäni esimerkiksi jonkin taudin kuvaan sopivia oireita ja alan konkreettisesti saamaan niitä. Voisi kuvitella toimivan myös lääkkeiden vaikutusten kanssa.) Alkuun oli vaikeaa muistaa kantaa tabletteja mukana ja saatoinkin unohdella niitä silloin tällöin, etenkin illanvietossa parin siiderin jälkeen. Nyt siitä kuitenkin on tullut samanlainen rutiini kuin hampaiden harjaamisesta tai - itse tupakoinnista. Täytyy kuitenkin myöntää että olen unohtanut merkitä poltettujen savukkeiden määrän tosi useasti, joten faktatietoa tupakoinnin vähentymisestä minulla ei ole teille vielä antaa.

Itse asiaan: Aamun ensimmäinen savuke, se jonka poltan viedessäni koiraa aamulenkille, on jäänyt pois. Täysin ajattelematta, olen vain unohtanut sen. Toinen erittäin kummallinen asia: Hajuaistini on parantunut, jopa häiritsevän paljon. Sellaiset asiat kuin kurkku, ruisleipä, maito, lihaliemikuutiot... Eilen jouduin kysymään mieheltäni oliko paistamani jauhelija vanhentunutta kun se haisi niin voimakkaasti vaikka päiväystä oli vielä rutkasti jäljellä - "Ihan jauhelihalta se haisee". Se on kuin kuuro kuulisi ensimmäistä kertaa tai sokea näkisi auringonlaskun. Niinkuin sanoin, en tiedä vaikuttavatko imeskelytabletit tähän niin että tupakointi on vähentynyt niinkin merkittävästi että hajuaisi on voinut palautua, vai vaikuttaako asetaldehydin poistuminen tupakansavusta hajuaistin paranemiseen, vai olenko alitajuisesti "voinut kuvitella" itselleni paremman hajuaistin omassa päässäni.

Tässä ensimmäisiä havaintoja, kun tutkimusta on jäljellä vielä vajaa viisi kuukautta. Vähintäänkin mielenkiintoisia tuloksia näin lyhyessä ajassa. Palaataan asian tiimoille kun jotain muuta ilmenee!



20. heinäkuuta 2016

Feels like home

Rastat ovat tehneet paluun. Mitä opin? En varmaan yhtään mitään. Kuidut saivat hieman uusia koristuksia Locksterin luona - Vaaleanpunaista nauhaa ja helyjä. Jos jokin tuntuu näin omalta, kannattaisi siitä ehkä tehdä pysyvää ettei joka toinen kuukausi tarvitse vetää itkupotkuraivareita kun joutuu taas luopumaan rakkaistaan. Ystäväni ovat käyttäneet jo kaikki hyväksitodetut keinonsa kuten uhkailun, lahjonnan sekä kiristyksen saadakseen minut luopumaan kuiturastoista ja sen sijaan rastoittamaan oman tukkani. Sanottaisiinko että astetta lähempänä ainakin. Bitches, I'm back! 





19. heinäkuuta 2016

Mandala siellä, mandala täällä

Vihdoinkin tarpeeksi harmaa ja väritön seinäkangas meikäläisen makuun ja täysin oikean kokoinen olohuoneen syvänneyksen ikkunaan. Täydet propsit valinnasta Locksterin Jennille, joka oli ajatellut ensimmäisenä minua haettuaan tämän paketin postista. Rakkauteni erilaisiin mandaloihin näkyy jo olkapäätäni koristavasta tatuoinnista, jonka pääsen vihdoin viemään loppuun elokuun alussa.

Perjantai ja Kosmosfestarit häämöttävät jo kolmen päivän päässä vaikka hiljattain luulin ettei heinäkuukaan tulisi koskaan. Sonnustautuminen rastoihin alkaa tällä päivämäärällä. Kosmos, oletko valmis? Minä ja (Facebookin mukaan) 42 ystävääni nimittäin olemme.