30. marraskuuta 2016

Povarissa kaks sätkäpaperia ja onnenlantti


Syksy on vaihtunut huomaamattani talveksi. Päivät kulkevat autopilotilla omaa totuttua rataansa. Voisin kirjoittaa tuhansia rivejä silkkaa sontaa, mutta näen sen tarpeettomaksi. Olen pysähtynyt. Mikään ei ole menossa mihinkään, ei sillä että tarvisikaan. Minä en ole menossa mihinkään ja olen tyytyväinen. Päivät nikkaroin asiakastöitä puusta, illat käyn kyykkäämässä persettä itselleni ja päivän päätteeksi sujahdan puhtaisiin lakanoihin ja tunnen kuinka sänky on muka taas pehmeämpi kuin koskaan aiemmin. Pimeys ja rutiinit saavat minut niin väsyneeksi että meinasin eräänä aamuna itkeä onnesta kun kioskin täti sanoi kahvin olevan ilmaista. Pukeutuminen ei ole enää joka aamuinen selviytymistaistelu ja jos hiukset nyt on harjaamatta kolmatta päivää niin mitä sitten... Kukaan ei oleta minun olevan täydellinen. En enää edes minä itse. Olen toisinaan positiivisesti yllättynyt että olen sentään muistanut laittaa housut jalkaan poistuessani kotoa. Viikonloppuisin näen ihmisiä. Niinkun PALJON ihmisiä. Aina keskenjäävät viikonloppuillat menee valvoessa, sosialisoimisessa, juhlissa tiskin molemmin puolin, keikoilla ja valloittamassa uusia alueita osaamisessa. Olen karsinut elämästäni negatiivisia tekijöitä ja tunnen kuinka voin hengittää ilman että joku tulee tökkimään kepillä muurahaispesään... Minun luomaani, minulle juuri täydelliseen muurahaispesään.

Uskon vihdoin löytäneeni tästä maailmasta sen Jesun mentävän kolon, jonne voin vain jäädä olemaan.  Tää on hyvä just näin. Tai no melkein - Onhan vuotuiset tuparit vielä pitämättä.



Istun tässä
marmorikuulien meren rannalla

Luen kahvikupin paperille jättämiä jälkiä
                                      kuin sokea pistekirjoitusta

Kuin aika kohdallani olisi pysähtynyt
Nyt
         Nyt


Mistä minä mitään tiedän
Minä olen vain syy

Minä olen vain seuraus


Ja paidassani tuoksuu pesuaine.

9. marraskuuta 2016

Pilates ja muita satuja

Nyrkkeilyn kolmas kausi on menoillaan ja sellainen käsite kuin bodypositivity on kävellyt vastaan ohimennen. Löysin kirpparilta 80 euron nyrkkeilykengät kolmella eurolla, ja aloin miettiä taivaltani vanhoissa lenkkareissa. Ylin kuva on vuodelta 2014 - Ajalta, jolloin liikunta oli mielestäni paremmille ihmisille. 

Siitä on tultu pitkä matka siihen, että voin oikeasti fyysisesti hyvin. Ensimmäisen kuntonyrkkeilykauden jälkeen, kun esimmäiset kilot oli tiputettu ja jolloin toinen kuva on otettu, oivalsin jotain - Oivalsin kuinka itsestään huolehtiminen on vain arkipäivän palvelus ei-kenellekkään-muulle kuin sinulle itsellesi. Oivalsin, että voin viihtyä tässä ruhossa, joka tulee loppujen lopuksi olemaan ainoa joka kuolee kanssani ja ainoa joka on aina siellä minua varten. Oivalsin, että se kaikki on minusta itsestäni kiinni ja tulin vilpittömästi iloiseksi ensimmäisestä istumaannousustani.

Viimeviikolla uusi vanha ystäväni vei minut kuntosalille pilatekseen ja spinningiin. Molemmat lajeja jotka olen haukkunut yhtä pahasti pystyyn kuin peplumit tai horoiksi alkoholin vaikutuksen alaisena muuttuvat naiset. Aiempi kohtaamiseni kuntopyörän kanssa taas oli joskus teini-ikäisenä kun mursin siinä varpaani. Annan kuitenkin itselleni puolikkaan pisteen, sillä olin oikeassa pilateksen suhteen siinä ettei siitä mitään varsinaista hyötyä ollut, lukuunottamatta sitä, että sai edes hetkeksi ajatukset pois tästä elämän sietämättömästä keveydestä. 

Kuntosali oli todella, todella keskiluokkainen - Infrapuna-, väriterapia- ja höyrysauna, hierontatuolit, solarium... Kaikki mistä köyhässä perheessä kasvanut lapsi on koskaan voinut haaveilla. Otin sinne kuukauden tutustumistarjouksen ja aion avoimesti kokeilla kaikkea huuhaata mitä tuleva kuukasi tuo tullessaan. Ainakin sitä värivalosaunaa.

En ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka antaisi paljoa painoarvoa kenenkään fyysisille ominaisuuksille, mutta nyt, ensimmäistä kertaa koskaan, olen iloinen huomatessani edistystä. Huomaan itseni etsivän muutoksia kehostani, jota saatoin joskus välttää katsomasta peilistä vain koska en halunnut kohdata totuutta. Kolmas kuva on otettu eilen. Saatan edelleen pukeutua liian isoihin vaatteisiin, mutta suurin muutos on ehkä tapahtunut korvien välissä. Ja se arki, se on paljon helpompaa kun jaksaa kantaa ne kauppakassit kotiin eikä vihaa itseään ihan joka päivä.





Istun keittiönpöydän ääressä sotahaarniska päällä ja
                                                                        syön mustikkajogurttia



Tämäkin päivä kaatui omaan mahdottomuuteensa 

jo ennen toista kahvikupillista




Tämäkin vitun päivä
on sairas

                                           
                                                                               ja kaunis.