4. syyskuuta 2017

PHOTOSHOOT w/ 0-Orb

Maaliskuussa osallistuessani William Blackswanin "Infected Minds" -musavideon (Tsekkaa video tästä!) fetish-henkisiin kuvauksiin, naureskelin niille pikkiriikkisille nahkahotpantseille ja kymmenien senttejen koroille, joilla käveleminen tuntui siltä kuin olisin uudelleensyntynyt kentauriksi. Ympärilläni oli tusina toinen toistaan kauniimpia naisia, jotka tunsivat itsensä varmasti enemmän kotoisaksi puolialasti kuvausryhmän ympäröimänä, kuin minunlaiseni keskiverto mukavuudenhaluinen neuleita kaappiinsa hamstraava tennareiden suurkuluttaja. 

Tunnun jatkuvasti jaarittelevan ennakkoluuloista jotakin asiaa kohtaan ja sittemmin myönnän ettei se nyt niin paha ollutkaan. Näin on käynyt ainakin urheilun, tekoripsien, rakennekynsien, konemusiikin, kotiviinin sekä pelaamisen suhteen. Maaliskuulta tämä oli nyt siis jo kolmas kerta kameran edessä fetish-henkisissä kuvauksissa ja lisää on kuin onkin tulossa. Mitään tekemistähän tällä ei mulle ole mukavuuden kanssa, eikä nahkapikkuhousut ja kokovartalokondomi kuulu mun vaatekaapin valikoimiin (Photoshoot clothes by Plagu Le´Shock). Tällä "uudella harrastuksella", jos sitä nyt siksi voi kutsua, ei ole mulle myöskään minkäänlaista seksuaalista merkistystä. Mun mielestä vaan on joskus kiva olla joku muu. Käy tsekkaan koko gllaeria osoitteessa 0-orb.net

Instagramissa mua seuranneet onkin paremmin perillä mun viimesimmistä villityksistä, joten sinne vaan @kylanmahti seuraukseen. Päivitän aivan liian usein, koska istun bussissa keskimäärin aivan liian paljon.

 





31. elokuuta 2017

Videopelejä ja vaneriunelmia



Tällä kertaa jalkapohjia kutkuttaa tietokonepelaaminen... Aihealue, josta mulla ei ole minkäänlaista faktatietoa saati taitoa, mutta jonka saralla mielipiteeni on ollut viimeaikoina horjuva. Oon satunnaisesti sivusilmällä saattanut katsoa joitain pelivideoita tunnetuilta pelaajilta tai kuullut ja keskustellut joistain peleistä, koskaan itse konkreettisesti tietämättä asiasta paskaakaan, lukuunottomatta Simsiä ja muutamia konsolipelikertoja. Sonic, Spyro, Crash Bandicoot sekä rallipelit muistuvat mieleeni lapsuudesta.

Muutama viikonloppu takaperin osallistuin sellaseen merkittävään tapahtumaan ensimmäistä kertaa elämässäni kun lanit. Olut närästi, kovalla tuolilla istuminen sai koko keskivartaloni niin juntturaan ettei se ole vieläkään palautunut normaaliin tilaansa, läppäri ei todellakaan pyöritä PUBG:ia niin kuin se on tarkoitettu pyöriväksi ja aika meni ohi niin etten edes huomannut missä vaiheessa iltapäivä oli muuttunut yöksi... Mutta muuten en sitten keksinytkään mitään valitettavaa. Kyllä mä oikeesti viihdyin.

Käytännössä tämä oli siis ensimmäinen kosketukseni tietokonepelaamiseen koskaan. Jos olisin koskaan opetellut kymmensormijärjestelmän, osaisin ehkä edes liikkua sen olematta ylitsepääsemättömän hankalaa ja hidasta. Ei ole yksi, eikä edes kaksi kertaa kun mulla on ollut kuulokkeet väärin päin. Uhka tulee vasemmalta ja ääni kuuluu oikealta. Tuomio? Läppäri on vaihtunut pöytäkoneeseen ja olen nyt viimesen kolmen viikon aikana tuhlannut elämästäni 46 tuntia pelaamiseen, eikä edes kaduta. Totally worth it. 

Tästä päästäänkin itse asiaan, toivottavasti ette luulleet mun tulleen tänne saakka kertomaan vain videopeleistä. Mulla ei ole ollut omaa tietokonepöytää varmaan yli vuoteen. Edellisessä asunnossa se vallattiin dj-pöydäksi ja tähän asuntoon ei kahta saanut sovussa mahtumaan, niin että mun sisustukselle nuuka silmäni olisi siihen tottunut. Tietokoneella onkin tullut istuttua lähinnä tarjousten parissa kun bloggaaminenkin on jäänyt vähälle, sähköpostit ja kuvanmuokkauksetkin hoidan aina puhelimella ja vietän kaiken vapaa-aikani verstaalla. Pelaamisen myötä ergonominen työasento on huutanut poissaolollaan.

Apu löytyi taas lähempää kuin uskoinkaan, kun havahduin siihen, että jumalauta, mä olen puuseppä. Yhden illan brainstormaamisella ja seuraavan päivän laiskahkonpuoleisella työllä syntyi HIS&HERS kahden hengen pitkä tietokonepöytä. Pöytälevy on 21mm koivuvaneria ja "keskikonsoli" 15mm, jossa paikat molempien keskusyksiköille. Pienelle hyllylle menee ylimääräiset tabletit, kissat, koirat ja tilpehöörit. Pituutta tällä komeudella on kaksi ja puoli metriä, pukkijalat haettiin Ikeasta ja pintakäsittely hoitui värittömällä puuvahalla. Materiaalihinnat huitelee jossain 200€ tietämillä, mutta onneksi inspiraatio vierailee meillä nykyään vain noin kerran puolessa vuodessa. Win-win, äijä sai pelikaverin ja mä just sellasen rouhean kauniin pöydän kun oon aina haaveillut. On tiukka taisto olenko enemmän innoissani itse pöydästä vai herkullisesta kana-ateriasta.








23. elokuuta 2017

Once you go black...


Mulle esitettiin teoria, jonka mukaan alaikäisenä ollaan synkkiä agstiteinejä, hormonit hyrrää ja kukaan ei ymmärrä sua, kaikki on paskaa ja täytyy olla niin erilainen. Sitten kun tullaan täyteen ikään, niin aletaan tajuaan kuinka noloja oltiin sellasina kyynisinä teineinä ja sit halutaan aikuistua ja lopettaa angstaaminen, kunnes muutaman vuoden päästä tajuat ollees oikeessa... Kaikki on kuin onkin paskaa, ja tästä syystä mä olen palannut takaisin mustaan. Terveisiä vaan sinne angstikaksoselle! Kolme vuotta mä yritin päästä mustasta hiusväristä eroon, mutta eilen mä retkahdin. Mä en myöskään osannut päättää haluanko lettuja vai sämpylöitä, joten tein molempia. 

Lomat on lusittu ja olen palannut sorvin ääreen. Duuneja on kivasti koko loppuvuodelle. Tänä kesänä oon viettänyt paljon aikaa mökeillä ja kameran edessä, toisinaan salilla, enemmän kaljalla. Paluu kuntonyrkkeilyyn ei ollut hellä kauden rokuloinnin jälkeen. 

Vietettiin taannoin ystävättären synttärit Särkänniemessä ja siinä 100km/h tuntivauhdissa tajusin olevani liian vanha Hypeen. Oksettaa edelleen. Viihdyin paremmin jalat turvallisesti terassipöydän alla ja käsi visusti kiinni huurteisessa. Ennen tätä päivää en tiennyt että huvipuistossakin voi juopotella. Päivän polttava kysymys onkin, mikä mahtaa olla laitteiden promilleraja ja puhallutetaanko ihmisiä huvipuistossa? Just thinking...








21. heinäkuuta 2017

Kosmos Festival 2017

"Kosmos Festival... Se on enemmänkin mielentila kuin tapahtuma." kirjotin vuosi sitten. Pitää edelleen kutinsa. Jumalattoman kylmistä öistä huolimatta sää suosi päiväsaikaan juhlakansaa tänä vuonna Ristiinassa. Uimaan ja saunomaan ei kuitenkaan tänäkään vuonna tohdittu. Jos jokin kaunistuu vuosi vuodelta, niin se on Kosmos ja sen ihmiset. Yli 200 esiintyvää taiteilijaa pitivät vierailijat enemmän kuin viihtyneinä. Löysinpä itseni varhaisena lauantaiaamuna kundaliinijoogastakin, vaikka en edes tiedä mikä funktio sanalla kundaliini on tässä konseptissa tai millä tavalla se eroaa ihan vaan tavallisesta joogasta. Uusi kokoonpano leirissä oli oikein virkistävä ja ampiaistenkin määrä viime vuotiseen verrattuna oli mitätön. Viikonlopun energiansaanti koostui lähinnä letuista, grillimakkarasta ja kotiviinistä. Sen verran löytyi äijiltä luottoa vielä sunnuntaina, että mulle nakitettiin ajovuoro Mikkelistä Tampereelle. Pisin matka, jonka oon tähän saakka ajanut. Laadukkaampia kuvagallerioita kannataa lähteä hakemaan festarin Facebook-sivulta, mutta tässä muutama mun puhelimeen tallentunut räpsy jälleen koko kuluneen vuoden odotetuimmasta viikonlopusta.

















4. heinäkuuta 2017

Törkeiden saundien matkassa

Rude Tune Crew on manselainen tapahtumajärjestäjä, joka pelaa konemusakentillä ja tarjoilee kattavasti musiikkia eri genreistä kuten house, minimal, techno, drum'n'bass, hardstyle, hardcore, trance ja lisäksi syksyllä on luvassa enemmän psytrancea uuden Vanity Insanity -konseptin käynnistyessä. Oon ollut RTC:n toiminnassa mukana jollain tasolla alusta saakka, lähinnä promohommissa ja tukemassa toimintaa.

Viime perjantaina siirryttiin mukavissa tunnelmissa tähän sateiseen heinäkuuhun, kun RTC toi Milla Lehdon ja Vilithin Hiedanrannan Kuivaamolle. Soittamassa nähtiin myös porukan omat kultapojat Anticue ja Nastywip. Kuivaamo on aivan älyttömän siisti mesta. Vanha kahden tuhannen neliön tehdasrakennus rosoisine betoniseinineen ja vanerirakennelmineen, skeittipuistoineen, terasseineen sekä arcade-pelikoneineen. Illan kruunasi basson jytke, SWÄG'n Dark Visuaalit ja aurinko Hiedanrannan kartanon pihamaalla.

Tervetuloa kurkistamaan kuvien kautta mun tavanomaiseen yhdistettyyn työ- ja huvittelupäivään Rude Tune Crew'n matkassa kun siideri oli kylmää ja ihmiset kauniita. 


PHOTOS @loskaphoto













30. kesäkuuta 2017

Vain tavanomainen päivä pääni sisällä


Herään yhdeksältä herätyskelloon. Kesälomaa puutyöopinnoista on takana pian kuukausi. Tunnen nukkuneeni vähän huonosti, kun heräilin jälleen yöllä useaan otteeseen putoamisen tunteeseen. Koira vatkuttaa häntää pedissään kulmiensa alta mua katsellen. Keitän neljä kuppia kahvia, ja huikkaan miehelleni että sitä olisi nyt pannussa. Mittaillessani katseellani kasvojeni tämänaamuista habitusta, huomaan ilokseni että laiskuuksissani käyttämäni Doven suihkusaippua on parempi kasvojenpuhdistusaine ihotyypilleni kuin aiemmin ostamani kalliit tarkoituksenmukaiset tökötit. Muistan jälleen että piti varata aika hammaslääkäriin jo kuukausi sitten. 

Soitan kahvin ohella kaksi työpuhelua, varmistaakseni verstaan tulevaksi kahdeksi viikoksi, kun minun on määrä valmistaa parikymmentä tarjoiluastiaa asiakkaalle erääseen kansainväliseen kokkikilpailuun. Olen tästä projektista ehkä vähän liiankin innoissani, salaa. Muotoilen hiuksistani jotakin letintapaista takaraivolle ja käyn kiertämässä puiston ympäri koiran kanssa. Sorsanpoikaset on kasvaneet jo isoiksi, aurinko paistaa ja olen pirteä. Muistutan miestäni vielä kahvista, ennenkuin suuntaan puoli yhdeksitoista pilatestunnille. En ole aiemmin käynyt salilla yksin.

Salin jälkeen palkitsen itseni aina savukkeella, vaikka miljoona kertaa mielessäni olen tahtonut lopettaa. Palatessani kotiin, kahvi on edelleen pannussa ja keitin kylmä. Se saa mut hymyilemään. Keitän uuden satsin kahvia ja lässytän koiralle jotain vapaudesta. Huomenna on isot bileet Kuivaamolla, lupasin mennä töihin sinne. Rude Tune Crew tuo Milla Lehdon ja Vilithin Manseen. En ole vieläkään oppinut tunnistamaan artisteja, saati edes kaikkia genrejä toisistaan vaikka olen ollut konemusapiireissä tiskin molemmin puolin tiiviisti kolmisen vuotta. En mä tiedä onko sillä merkitystä. Kerran rokkari, aina rokkari. Musta tuntuu että tästä on tulossa hyvä päivä.

Googlasin erään sanan selvittääkseni onko se yhdyssana vai ei. Löysin sattumalta artikkelin jostain harvinaisesta oireyhtymästä, joka selittää muutaman vuoden aikaisen oireiluni, jonka olen mieltänyt aina vain valveuneksi. "Räjähtävän pään" -oireyhtymässä henkilö aistii nukkuessaan niin voimakasta ääntä, että se "sattuu" korviin ja havahduttaa hereille, vaikka fyysisiä oireita ei ole eikä mitään ääntä oikeasti kuulu. Oireet ovat vaarattomia, mutta ne kokee todella ahdistavana. Toistuva oireilu aiheuttaa unettomuutta ja pelkoa nukahtamisesta, äänen usein toistuessa unen ja valveen rajamailla. Oireilun laukaisee mm. äärimmäinen väsymys ja stressi, joihin molempiin olen kroonisesti syyllistynyt. Joka päivä voi näköjään oppia itsestään jotain uutta.

Pihamaalla naapurin pikkutytöt kauhistelee taas tatuointejani. Tai ihastelee... Mistäs sen tietää. Ajan taas pitkästä aikaa autoa. Jotenkin absurdi ajatus että sekin sivu on nyt osaltani käännetty. Kiilakorot ovat ehdottomasti väärä valinta auton rattiin. Kaupasta jää käteen raaka-aineita, joista loihtia jotakin italianpadan kaltaista. Aamuinen pilates tuntuu tehoavan ainakin nesteenpoistoon. Ehdin hetken takuttaa työn alla olevaa hiusproggista, kun saan kutsun puistoon. Koiran kanssa ulkona oleminen on äärimmäisen stressaavaa. Kuulen usein olevani ylihuolehtiva. En pysty rentoutumaan hetkeksikään kun poika on mukana. Haluan kuitenkin sen kokevan tän jokapäiväisen arjen mun kanssa, ettei se olisi vaan se joku joka odottaa kotiin. Haluan antaa sille parhaan ja tapahtumarikkaimman elämän joka pienellä mopsilla voi olla. Puistossa on ystäviä ja kuumailmapalloja.

Kello on kaksitoista yöllä. Kirjoitin ensimmäiset rivit tästä tekstistä yli kaksitoista tuntia ja viisi siideriä sitten. Oon väsynyt... Enkä vieläkään varannut aikaa hammaslääkäriin.