17. helmikuuta 2017

No se vuotuinen asuntopostaus

Seitsemän. Niin mones asunto tämä on viimeisen kuuden vuoden sisään. Vuosien varrella kaikki omaisuuteni on varmasti vaihtunut toiseen ja makuni sisustuksen suhteen muuttunut radikaalisti joko ammatinvalinnan -, liiallisen sisustusartikkelien lukemisen - tai jonkun muun seurauksena. Tänäpäivänä kodistani huomaa varmasti että rakastan puuta sen kaikissa eri muodoissa ja sävyissä, vaikka se onkin "paska materiaali" niinkuin puutyön opettajani tapaa sanoa. Tärkeintä kodissa on että jokin viltti on aina käden ulottuvissa, valot ei ole liian kirkkaat jotta hämärä maalaa pikkuvirheet piiloon, mikään ei häikäise myöskään naisellisuudellaan ja kahvinkeittimestä löytyy auto off -toiminto minunlaisiani hajamielisiä henkilöhahmoja varten.

Nopeasti ynnättynä tekemättömiä asioita tässä kodissa on vielä aivan tuhottomasti ja jos yhtään tunnen itseäni, puolet niistä on tekemättä vielä ensivuonnakin mutta lista on kasvanut kaksinkertaiseksi ja on tehty kaikkea muuta kuin mitä alkujaan piti. Joskus toivoisin näiden taiteilija-aivojeni antavan minulle hetken aikaa hengähtää. Näiden kuvien myötä, tervetuloa jälleen kerran yhteen meikäläisen kämppään kierrokselle.















15. helmikuuta 2017

Luotivauvoja ja hiljaa hiipivä vanhuus

Kolmisen viikkoa on kulunut ja Below Zerolla ottamani upea leima on lähestulkoon parantunut. Edellinen postaus "Tatuointihypetystä ja hipsterkahviloita" kertoo lisää aiheen tiimoilta. Sessio oli erittäin nopea ja kivuton, lähestulkoon rentouttava. Iso käsi Alban Essexille. Korkeutta teoksella on n. 12 senttiä, penkissä istuin puolisentoista tuntia ja hinta tälle komeudelle kipusi 300 euroon.

Kuluneet kuukauden päivät on tatuoinnin parantelun lisäksi edenneet muuttolaatikkotetriksessä, täydellisen hiussävytteen metsästyksessä (ja sen löytämisessä) sekä pirullisen sinnikkään flunssan kourissa, jota vapaapäivien puute on pidentänyt entisestään. Tällä päivämäärällä viimeinen muuttolaatikko on tyhjennetty ja saankin ne heti uusiokäyttöön rakentaakseni lavasteeksi satumaisen prinsessalinnan erääseen tapahtumaan maaliskuulle. Työsuhde-edut kohdallaan, sillä kukapa ei olisi halunnut pikkutyttönä (tai vähän isompanakin) rakentaa linnaa ja unelmoinut kylpevänsä mielin määrin glitterissä. 

Viimeisimpänä leffatärppinä tähän keskiviikkoiltaan A Monster Calls, syksyllä imestynyt draama-/fantasiaelokuva, joka sai sen vahvimman ja itsenäisimmänkin naisen tirauttamaan salaa kyyneleen. Saattaa toki olla mahdollista että olen vain tulossa vanhaksi, sillä viimeviikolla raahasin kotiin tuoreen basilikan vaan koska se tuoksui hyvältä ja toisinaan olen yllättänyt itseni kuuntelemasta Miljoonasadetta. Trailerin voit katsoa alhaalta.









            "Hei älä koskaan ota runoilijaa luoksesi asumaan..."

Follow my blog with Bloglovin