11. maaliskuuta 2017

Melankoliaa ja parhaita päiviä

Kaksi viimeistä syntymäpäivääni ovat olleet ikimuistoisia. Kahdella täysin eri tavalla. Viimevuonna itkin... Oikeastaan koko päivän. Ensin sen takia että olen nainen ja naiset nyt vaan toisinaan itkee elämäänsä. Etenkin syntymäpäivinään. Toisekseen sen takia että koirani nakersi puupalikkaa vähän turhan innokkaasti ja meinasi tukehtua siihen. Tärisevin käsin itku kurkussa tavoittelin eläinlääkäriä, jolloin mieheni otti puhelimen kädestäni ja sanoi että "Eihän tosta nyt tuu mitään" ja hoiti puhelun loppuun. Viimeistelin illan kahdella siiderillä veitsellä leikattavan hiljaisessa ilmapiirissä. 

Tänävuonna syntymäpäiväni oli hyvin erilainen. Olin edellisenä päivänä saanut asennettua kuiturastat takaisin kuontalooni ja aamu alkoikin niiden koristamisella Locksterin hellässä huomassa. Kävimme Onkiniemen rannassa kävelemässä kameran kanssa ja parikin oikein hyvää otosta jäi käteen. Kiitos Loska! Ilta jatkui äidin ja systerin kanssa Ineziin lasilliselle, josta mieheni ohjasi minut Ravintola Franklyyn syömään taivaallista lohta ja maailman suklaisinta suklaakakkua. Hyvin voitettujen bilispelien kautta kotiin, johon odotin illan päättyvän, mutta... Kotona odotti pöytä täynnä germinejä, ruusuja, suklaata ja paperi... Ensinnäkin hän muisti että gerbera on lempikukkani ja sen sekoittaminen pikkusiskoonsa germiniin on vain inhimillistä, mutta se paperi... Hän oli hommannut itselleen opetusluvan, jotta voi itse opettaa minut ajamaan autoa. Minut, jolla ei ikipäivänä olisi varaa ajokorttiin. Itkuunhan sekin ilta sitten päättyi, mutta ne oli erilaisia kyyneleitä ne. 


22-vuotias minä on väsynyt, mutta onnellinen. 







1. maaliskuuta 2017

Kirpparihain tunnustuksia ja löytöjä

Oon todella saamaton huoltamaan vaatekaappiani. Muutossa lähti kaksi pahvilaatikollista matskua roskiin tai kiertoon tutulla "Olenko käyttänyt tätä vuoteen" -tekniikalla. Oon toisinaan myös todella huono katsomaan ylipäätään mitä laitan päälleni. Asukokonaisuuteni vastaavat nykyisin lähinnä adjektiivia tylsä, vaikka muuttokuormaa purkaessa kuulinkin ystäväni sanat "Sulla on niin kauniita vaatteita"... On, mutten osaa niitä käyttää. Käyn kirpparilla noin kerran kuukaudessa ja koskaan en lähde sieltä tyhjin käsin. Joko mulla on todella hyvä aarretutka, tai matalat standardit.

Millaisia vaatteita mä sitten yleensä käytän? Mustia. Ja villasukkia. En juuri mitään naisellista, vaikka kaappi tursuaakin niitä iki-ihania nättejä vermeitä ja mekkopino on huojuva. Ystävän painostuksesta puin eräänä iltana omasta kaapista löytyneen polka dot -kuosisen paidan päälleni illanviettoon ja ainoat asiat jotka näin pällepäin oli se, että se ei ole tyyliseni ja se on liian paljastava, vaikka todellisuudessa se peitti aivan tarpeeksi. Kaikki housuni, joita käytän, ovat mustia. Tiukkoja mustia, löysempiä mustia, revittyjä mustia, nahkaisia mustia...

On huvittavaa kuinka parissa vuodessa kiinnostus laittautumiseen on tipotiessään. Kiinnostus, tai oikeastaan se minkä näkee tarpeelliseksi. Teinivuosina ilmaisin paljonkin itseäni habituksellani, enkä olisi koskaan poistunut kotoa näyttäen tällaiselta "perus lähiömutsilta", niinkuin ystäväni asian ilmaisi. Tämä on se syy miksi tästä ei ole koskaan kehkeytynyt minkäänlaista tyyliblogia.

Eilen piipahdin vaihtelunvuoksi Itsenäsyydenkadun Bonus Kirppiksellä, vaikka Radiokirppis onkin ollut vakkarini. Mukaan tarttui seuraavaa, yhteishintaan 13 euroa: 



Musta pitsiselkäinen toppi, jonkalainen kaapistani jo löytyykin, mutta väärän värisenä. 

Kyynerpääpaikattu neule, josta saa hyvin taiteilijamaisen tai jopa arkkitehtimäisen vaikutelman. Eräs poikaystäväni villapaita, jota tykkään lainata on hyvin Kurt Cobain -tyylinen ja tässä on mielestäni samaa vibaa. Lisäksi kukkakuosinen tummansininen kellohame. Ei tyyliäni, mutta rakastan sitä ja haluaisin olla sellainen ihminen joka pukeutuu johonkin näin tyylikkääseen. Pienen kaventamisen ja lyhentämisen jäljiltä sen pitäisi olla täydellinen. Lupaan käyttää sitä kesällä edes kerran.



Mekot ovat aina olleet minulle kompastuskivi. Puin taannoin päälleni ystäväni ostaman tuhkanvaaleanpunaisen pitsimekon ja se näky oli jollain tavalla silmiä avaava. Ja naurettava. Instagram-seuraajat tietää. Tällaiset selkeälinjaiset mustat, nätisti laskeutuvat mekot on se mun juttu, jos ne ylipäätään on. 





Minkälaisia dilemmoja te koette pukeutumisenne kanssa?